Sanonko suoraan vai valehtelenko?
Minulla oli ikävä päivä; iltapäivällä menin farkku ostoksille mailman suurimpaan tavarataloon Macy:iin. En tykkää käydä ostoksilla, koska siellä on aivan liian suuret valikoimat ja kaikenlaisten farkkujen hinnat vaihtelevat kolmesta kymmenestä jopa pariin sataan dollarin asti. Muotia näyttää olevan nyt valmiiksi puhkikuluneet ja rikkinäiset farkut, joista joutuu myös maksamaan enemmän. Ei enää vanha ymmärrä tälläistä muotia, enkä sitä, että ostajan pitää maksaa siitä, että hän kantaa jonkun suunnittelijan nimeä perseessään ja joutuu vielä maksamaan siitä?
Ajattelin, että oikeasti olisin halunnut tuhlata rahat kaljaan sovittaessani useita eri merkkejä ja malleja todella kyllästyneenä, sanoin tämän suoraan myös myyjälle. Tunnelma muuttuikin tämän kommentin jälkeen huonoksi. Naiseni oli aiemmin todennut suoraan, että mahani roukkui hiukan kaljan juonnista ja että minun pitäisi vähän laihduttaa. En ollut siitä kommentista hyvilläni ja sanoinkin hänelle silloin; ”katso vaan omaa persettäsi”. Lopulta onneksi palasin kaikkien farkkujen kotipesään ja koitin perinteisiä Levi’s 501:tä, jotka näyttivätkin istuvan mahani päälle sekä perseeseeni parhaiten. Ostinkin nämä minun lompakolle sopivaan hintaan ja jätin heti housut jalkaani. Suuntasinkin uupuneena tekemästäni ostoksesta heti ansaitsemallani muutamalle oluselle.
Onneksi tavaratalon vierestä löytyi bikinibaari, jossa nuoret tytöt tarjoilee herkullisia oluita uimapuvuissa työpäivän tai ostoksilla olon uuvuttamille miehille. Istuessani siinä baarijakkaralla ajattelin; ”on se luojan onni, ettei näiden tyttöjen äidit tehneet aborttia”. Tälläiset luonnonluomat kauniit nuoret naiset pistikin minut ajattelemaan ”miestä taivaassa” ja kuinka hän on luonut nämä kaikki kauniit asiat meidän ihmisten nautittavaksi. Olutkin oli hyvää. Pettyneenä vaihdoin kuitenkin paikka enkä jättänyt tippiä, koska en saanut edes yhtä iloista hymyä tai ystävällistä lausetta näiltä kauniilta tytöiltä.
Joten menin kadun yli sporttibaariin, jossa istui kaksi irlantilaista naista juhlimassa toisen 40-vuotis syntymäpäiviä. Ajattelin, että kylläpä hän näyttääkin aivan 50-vuotiaalta. Ehkä hiukan suivaantuneena edellisen paikan huonosta tarjoilusta alitajuisesti halusin laittaa vahingon kiertäämään onnitellessani naista ironisesti ”vanhojen joukkoon tulosta”. Hän ei näyttänyt olevan siitä hyvillään, mutta ajattelin, että olinhan sen kertonut hänelle perinteiseen suomalaiseen tapaan rehellisesti ja suoraan, jotta tekisi jotain ulkonäkönsä eteen. Hän puolustautui sillä, että heillä on viisi lasta. Tunsin kuitenkin tehneeni päivän hyvän työn, jotta hän ymmärtäisi, että on tärkeätä saada vielä ukkokin iloiseksi. Poistuessani paikasta nainen totesi minulle; ”sinua ei kukaan enää ainakaan huoli.”
Myöhemmin illalla alkioi sataa ja tuli synkkää. Ajattelinkin mennä katsomaan komedia elokuvan ”valehtelun keksintö” piristääkseni itseäni. Se kertoi maailmasta, missä ihmiset eivät osanneet valehdella vaan kaikki kertoivat aina suoraan päin naamaa mitä ajattelivat. Kaupunki, missä päähenkilö asui oli murheellinen, koska ihmiset vaikuttivat tunteettomilta ja toisistaan välipitämättömiltä, vaikka he olivat vain suoraan sanottuna äärettömän rehellisiä ja suoria. Paikka jotenkin muistutti minua ihmisistä jossain merentakaisessa maassa järvien ja metsien keskellä?
Elokuvassa päähenkilö oli sairaalassa äidin vuoteen ääressä, kun lääkäri kertoi suoraan ja tunteettomasti, ettei äidillä olisi enää mitään toivoa ja hän tulisi varmasti kuolemaan sinä yönä massiiviseen sydänkohtaukseen. Kerrottuaan tämän lääkäri pyysi päähenkilöä illalliselle alakertaan hänen äitinsä kuoltua, koska siellä sattuu sinä iltana olemaan tarjolla erittäin hyvä illallinen ja halvalla!
Päähenkilön ollessa siinä äitinsä vierellä, äiti maakasi erittäin surulliselta siitä, että hän joutuisi lääkärin mainitsemaan paikkaan, missä ei ole mitään paitsi pelkkää tyhjyyttä.
Päähenkilö saikin idean; Hän keksi jotain mitä kukaan ei ollut vielä koskaa aiemmin keksinyt. Hän kertoi äidilleen paikasta, jossa kaikki olisi iloisia kuoleman jälkeen, siellä hänen äitinsä tulisi tapaamaan kaikki kuolleet veljensä ja sisarensa ja siellä kaikilla olisi iänkaikkinen elämä. Kun hänen äitinsä kuuli tämän niin leveä hymy valtasi hänen kasvonsa ja hän onnellisena nukkui pois.
Vasta silloin päähenkilö huomasi kuinka lääkäri ja sairaanhoitajat kuuntelivat hänen kertomustaan ihmeissään ja iloisina, koska eivät olleet koskaan kuulleet mistään niin kaunista paikasta johon myös he pääsisivät kuoltuaan. He tietenkin uskoivat päähenkilöä, koska kukaan ei ollut koskaan kuullut tai edes ymmärtänyt valhetta, joka saattaisi tehdä ihmiset iloiseksi.
Tämän elokuvan kertomus pisti minutkin ajattelemaan, ja kotiin päästyäni yöllä päätinkin kertoa naiselleni, kuinka kauniisti yöpuku myötäili hänen kauniita muotojaan. Kohteliaisuuteni näytti tekevän hänet iloiseksi ja ihmeekseni tunsin myös itsekin iloa. Se oli outo tunne.
Ajattelin, että oikeasti olisin halunnut tuhlata rahat kaljaan sovittaessani useita eri merkkejä ja malleja todella kyllästyneenä, sanoin tämän suoraan myös myyjälle. Tunnelma muuttuikin tämän kommentin jälkeen huonoksi. Naiseni oli aiemmin todennut suoraan, että mahani roukkui hiukan kaljan juonnista ja että minun pitäisi vähän laihduttaa. En ollut siitä kommentista hyvilläni ja sanoinkin hänelle silloin; ”katso vaan omaa persettäsi”. Lopulta onneksi palasin kaikkien farkkujen kotipesään ja koitin perinteisiä Levi’s 501:tä, jotka näyttivätkin istuvan mahani päälle sekä perseeseeni parhaiten. Ostinkin nämä minun lompakolle sopivaan hintaan ja jätin heti housut jalkaani. Suuntasinkin uupuneena tekemästäni ostoksesta heti ansaitsemallani muutamalle oluselle.
Onneksi tavaratalon vierestä löytyi bikinibaari, jossa nuoret tytöt tarjoilee herkullisia oluita uimapuvuissa työpäivän tai ostoksilla olon uuvuttamille miehille. Istuessani siinä baarijakkaralla ajattelin; ”on se luojan onni, ettei näiden tyttöjen äidit tehneet aborttia”. Tälläiset luonnonluomat kauniit nuoret naiset pistikin minut ajattelemaan ”miestä taivaassa” ja kuinka hän on luonut nämä kaikki kauniit asiat meidän ihmisten nautittavaksi. Olutkin oli hyvää. Pettyneenä vaihdoin kuitenkin paikka enkä jättänyt tippiä, koska en saanut edes yhtä iloista hymyä tai ystävällistä lausetta näiltä kauniilta tytöiltä.
Joten menin kadun yli sporttibaariin, jossa istui kaksi irlantilaista naista juhlimassa toisen 40-vuotis syntymäpäiviä. Ajattelin, että kylläpä hän näyttääkin aivan 50-vuotiaalta. Ehkä hiukan suivaantuneena edellisen paikan huonosta tarjoilusta alitajuisesti halusin laittaa vahingon kiertäämään onnitellessani naista ironisesti ”vanhojen joukkoon tulosta”. Hän ei näyttänyt olevan siitä hyvillään, mutta ajattelin, että olinhan sen kertonut hänelle perinteiseen suomalaiseen tapaan rehellisesti ja suoraan, jotta tekisi jotain ulkonäkönsä eteen. Hän puolustautui sillä, että heillä on viisi lasta. Tunsin kuitenkin tehneeni päivän hyvän työn, jotta hän ymmärtäisi, että on tärkeätä saada vielä ukkokin iloiseksi. Poistuessani paikasta nainen totesi minulle; ”sinua ei kukaan enää ainakaan huoli.”
Myöhemmin illalla alkioi sataa ja tuli synkkää. Ajattelinkin mennä katsomaan komedia elokuvan ”valehtelun keksintö” piristääkseni itseäni. Se kertoi maailmasta, missä ihmiset eivät osanneet valehdella vaan kaikki kertoivat aina suoraan päin naamaa mitä ajattelivat. Kaupunki, missä päähenkilö asui oli murheellinen, koska ihmiset vaikuttivat tunteettomilta ja toisistaan välipitämättömiltä, vaikka he olivat vain suoraan sanottuna äärettömän rehellisiä ja suoria. Paikka jotenkin muistutti minua ihmisistä jossain merentakaisessa maassa järvien ja metsien keskellä?
Elokuvassa päähenkilö oli sairaalassa äidin vuoteen ääressä, kun lääkäri kertoi suoraan ja tunteettomasti, ettei äidillä olisi enää mitään toivoa ja hän tulisi varmasti kuolemaan sinä yönä massiiviseen sydänkohtaukseen. Kerrottuaan tämän lääkäri pyysi päähenkilöä illalliselle alakertaan hänen äitinsä kuoltua, koska siellä sattuu sinä iltana olemaan tarjolla erittäin hyvä illallinen ja halvalla!
Päähenkilön ollessa siinä äitinsä vierellä, äiti maakasi erittäin surulliselta siitä, että hän joutuisi lääkärin mainitsemaan paikkaan, missä ei ole mitään paitsi pelkkää tyhjyyttä.
Päähenkilö saikin idean; Hän keksi jotain mitä kukaan ei ollut vielä koskaa aiemmin keksinyt. Hän kertoi äidilleen paikasta, jossa kaikki olisi iloisia kuoleman jälkeen, siellä hänen äitinsä tulisi tapaamaan kaikki kuolleet veljensä ja sisarensa ja siellä kaikilla olisi iänkaikkinen elämä. Kun hänen äitinsä kuuli tämän niin leveä hymy valtasi hänen kasvonsa ja hän onnellisena nukkui pois.
Vasta silloin päähenkilö huomasi kuinka lääkäri ja sairaanhoitajat kuuntelivat hänen kertomustaan ihmeissään ja iloisina, koska eivät olleet koskaan kuulleet mistään niin kaunista paikasta johon myös he pääsisivät kuoltuaan. He tietenkin uskoivat päähenkilöä, koska kukaan ei ollut koskaan kuullut tai edes ymmärtänyt valhetta, joka saattaisi tehdä ihmiset iloiseksi.
Tämän elokuvan kertomus pisti minutkin ajattelemaan, ja kotiin päästyäni yöllä päätinkin kertoa naiselleni, kuinka kauniisti yöpuku myötäili hänen kauniita muotojaan. Kohteliaisuuteni näytti tekevän hänet iloiseksi ja ihmeekseni tunsin myös itsekin iloa. Se oli outo tunne.
Tagit: invention_of_lying
-
Juha U. Aaltonen kommentoi_ 11. lokakuu 2009 13:33 -
Näin tuo Sipo menee. Ei pieni valkoinen valhe ole pahasta. Tai onko se edes valhe?
Tämä maailma kaipaisi enemmän hymyjä, ystävällisiä sanoja ja kannustusta.
Jos vastapelurilla on naama kuin petolinnun perse, niin eihän sen suoraan sanomisella mitään voita.
Pitää vaan kiertää itse peilin kautta ja huomata kuinka täydellinen on itse.
Ja eihän se naama, vaan mitä on naaman takana.
-
Harri Rautiainen kommentoi_ 11. lokakuu 2009 15:02 - Eivät neidon kasvot tarvitse lisää kosmetiikkaa. Miehelle lisää olutta toimii tehokkaammin.
-
Juha U. Aaltonen kommentoi_ 11. lokakuu 2009 15:07
- Niin Harri. Ei ole rumia naisia, on liian vähän vodkaa. Venäläinen sanonta.:))
-
Annihelvikki kommentoi_ 11. lokakuu 2009 15:41 - Jotenkin tulee mieleen Freukkareitten biisi "en koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa mutta miksi aamuisin muita ei näy" tai jotain sinne päin...;))
-
Siponinjo kommentoi_ 11. lokakuu 2009 18:49 - Taisin olla yhden pullon kaljoissa kun kirjoitin yöllä tämän valhekertomuksen. Se aina auttaa minua avautumaan ainakin ajatuksissa. Toivottavasti ainakin nautitte kertomuksesta? ;-) Täytyypä oikeasti mennä makkariin kokeilemaan, josko tuo toimisi. Palataan parin tunnin päästä.
-
Markku Huhtala kommentoi_ 11. lokakuu 2009 21:00 - Hersyvää verbaliikkaa...;-)
-
Ahti Pontinen kommentoi_ 11. lokakuu 2009 21:10 - Jos toi oli yhden pullon kaljoissa niin mitä tuleekaan kahdesta tai kolmesta?
Kommentoi
Tervetuloa
Aamulehti Blogit -palveluun
© 2010 on luonut Aamulehti
Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!
Liity tähän sosiaaliseen verkostoon