Pohdintoja Venäjän demokratiasta ja yhteen keulakuvaan asetetuista toiveista

Kuka on Aleksei Navalni? Aamulehden toimittaja Matti Posio hehkutti häntä jopa Venäjän Vaclav Haveliksi, joka johdattaa maan autoritäärisestä komennosta kohti demokratiaa. Toiset puolestaan ovat huolissaan hänen yhteyksistään venäläisnationalisteihin. Hänen korruptionvastainen toimintansa ja kampanjansa ”huijarien ja varkaiden” hallintoa vastaan on ansiokasta innostaessaan Venäjän keskiluokkaa poliittiseen aktiivisuuteen, samoin Navalnin kyky kerätä mielenosoituksiin ”nationalisteja, liberaaleja, vasemmistolaisia, vihreitä, kasvissyöjiä ja marsilaisia.”; toisessa vaakakupissa ovat Navalnin esiintymiset uusnatsien ja skinheadien kanssa ja Kaukasuksen probleemaan liittyvät lausunnot, joissa ”torakoita voi murskata kengällä, ihmisten kohdalla hän suosittelee pistoolia” (The New York Times 9.12.2011).

Voi tietenkin olla, että liberaalien ja nationalistien epäpyhä liitto (ks. NYT 29.1.2012) lopulta suistaa Vladimir Putinin vallasta ja mahdollistaa rehellisemmän oikeusvaltion ja kansanvaltaisemman vallankäytön. Mutta onko Navalni Venäjän Havel vai Halla-aho, sitä on vielä vaikea sanoa. Tuskin kuitenkaan 140-miljoonaisen väestön Venäjän kehitys demokraattiseksi kansalaisyhteiskunnaksi voi rakentua yhden ihmisen ominaisuuksien varaan. Yhden ihmisen yhteiskuntien taipumuksena kun on kehittyä suuntaan, jonka toisessa päässä on nyky-Venäjän kaltainen suhteellisen ”pehmeä” itsevaltaisuus ja toisessa mielivaltainen diktatuuri.

Miksei Venäjästä voisi tulla demokraattinen ja moniarvoinen kansalaisyhteiskunta? Henkisesti aikuisen yhteiskunnan välttämätön edellytys on sen henkisen elämän laadukkuus, ja kyky nähdä aukeavaa horisonttia laajemmalle. Venäjällä on pitkä perinne luovasta ja toisinajattelevasta intelligentsiasta. Jopa Neuvostoaikana Venäjällä vaikutti hyvin erilaisista näkökulmista maailmaa katselevia älykköjä aina Aleksei Platonovista Aleksander Solzhenitsyniin, Anna Ahmatovasta Andrei Saharoviin, Josip Brodskystä Vitali Ginzburgiin.

Kirjassaan Maani ja Maailma (1975) Andrei Saharov tarkasteli Neuvostoliiton politiikkaa, taloutta ja henkistä tilaa armottoman analyyttisesti. Saharov moitti myös lännen edistyksellisissä ihmisissä (niihin aikoihin) ajoittain havaittavaa taipumusta arvioida eri mittapuin omaa ja vierasta edistystä:

”Jotkut lännessä esittävät ajatusta, että kaikki Neuvostoliiton ja muiden itäisten sosialististen maiden epäonnistumiset ja onnettomuudet ovat selitettävissä sillä, että ne ovat ”pimeitä aasialaisia maita”, joilta puuttuvat demokratian perinteet ja vuosisatojen kuluessa iskostunut kunnioitus yksilön oikeuksia, yksilöä kohtaan. Kaikki tapahtuva […] on noille maille – venäläisille, kiinalaisille, vietnamilaisille – muka totunnaista ja peräti ”edistyksellistä”, ne astuvat askeleen eteenpäin noin merkillisellä tavalla.

Tämä pessimismi tai kyynisyys ei ehkä vaivaa nykyään niinkään paljoa poliittista ”edistyksellisyyttä”, jonka johdonmukaisuus ihmisoikeus- ja kehityskysymyksissä on varsin kiitettävällä tasolla, varsinkin ideologinen dogmaattisuus ei ole entisen kaltainen rasite. Ehkä pikemminkin tämän tyyppinen katsantokanta kuuluu nykyään ”kansallismielisen” ideologian voimakkaaseen kulttuurideterminismiin ja -pessimismiin. Ihmislajille tuntuu kuitenkin olevan syvän biologisena ominaisuutena tarve – suorastaan pakko - nousta oikeustajua loukkaavia asioita vastaan.

B. Akunin ja Aleksei Navalni OpenDemocracyn sivuilla.

 

Mielenkiintoisen näkökulman Venäjän nykytilanteeseen antaa Open Democracy-sivustolla julkaistu kolmiosainen keskustelu, jossa kirjailija Boris Akunin haastattelee Aleksei Navalnia. (Tämä linkki vie koko artikkelisarjaan).

 

B. Akunin, oikealta nimeltaan Grigory Chkhartishvili, aloittaa keskustelun räväkästi: ”Mitä edustat demokraattisesti ajatteleville ihmisille – väliaikaista liittolaista kamppailussa yhteistä vihollista vastaan (rikollista autoritäärisyyttä), vai ehkä pidempiaikaista kumppania?” Hän jatkaa kysymällä ”Venäläisen kansallisvaltion” sisällöstä federaatiossa, jonka väestö koostuu ainakin sadasta eri etnisestä taustasta. Pitäisikö etnisesti ei-venäläisten ja puolivenäläisten tuntea itsensä toisen luokan kansalaisiksi?

 

Navalni on luonnollisesti ärtynyt kysymyksestä ja viittaa taustaansa liberaalissa Jabloko-puolueessa. Hän kiistää jyrkästi ajatukset toisen luokan kansalaisuudesta: ”Ei ole sellaista olentoa kuin toisen luokan ihminen, ja jokainen joka sellaiseen uskoo, on vaarallinen lunaatikko joka pitäisi uudelleenkouluttaa, toimittaa hoitoon tai eristää ihmisyhteisöstä. Periaatekysymyksenä, ei voi olla kysymystä ihmisen syrjinnästä etnisin perustein.” Akuninin shokkiavaus ei kuitenkaan tappanut keskustelua, vaan vei sen luontevasti kysymyksiin Venäjän kulttuurisesta ja taloudellisesta vaikutusvallasta, Stalinin haamusta ja vahvan johtajan kaipuusta. Onko Stalin kuin Dracula, joka nousee yhä uudelleen haudasta, ellei häntä seivästetä.

 

Artikkelisarjan toisessa osassa miehet keskustelevat siitä, miten pitkään autoritäärinen hallinto tulee Venäjällä kestämään, ja miten se kaatuu. Navalni arvelee, että Kreml tulee seuraavina kuukausina neutralisoimaan protesti-ilmapiiriä perinteisin keinoin: ”petoksella ja lahjonnalla.”

 

Navalni arveli, että Putinia eivät nostaneet valtaan vain hänen takapirunsa, vaan aito kansalaisten tuki, joka nyt on huvennut. Putinin vaihtoehdot tulevat olemaan tappio rehellisissä vaaleissa tai vielä massiivisemmin manipuloitu vaalitulos. Kun Akunin arvelee kansalaisten vaientamisen ”suurella terrorilla” olevan nykytilanteessa mahdotonta, ja ”pienen terrorin” vain yllyttävän protesteja, Navalni kiteyttää tämän nasevasti: ”Epäonnistuville hallinnoille on luenteenomaista epäonnistuminen kaikessa – jopa sortotoimissa.” Ja kuka Putinin taustaväestä varmistaisi sortotoimien talouden? Miljardööri Gennadi Timtshenko (Sveitsissä asuva Suomen kansalainen), vai kenties Chelsean omistaja Roman Abramovitsh? Toisaalta jos protesteilla on 100000 organisoijaa eikä muutamaa lahjottavaa tai pidätettävää johtajaa, on protestit vaikea tukahduttaa. Näin laajaan pohjaan perustuivat Navalnin mukaan Jouluaaton 2011 mielenosoitukset Saharov Prospektilla.

Kolmannessa osassa Akunin ja Navalni hahmottelevat Venäjän tulevaisuutta demokraattisen vallankumouksen jälkeen. Molempien mielestä oikeusjärjestyksen uskottavuuden palauttaminen – jopa uudelleenrakentaminen on Venäjällä välttämätöntä. Toinen keskeinen kysymys, jonka Navalni nosti esiin on vallankäyttö ja sen kontrolli. Venäjällä pitäisi olla Navalnin mukaan perustuslaki, joka tekisi itsevaltaisen vallankäytön mahdottomaksi, oli kyse sitten ”Tsaareista, pääsihteereistä tai presidenteistä. Venäjällä kenelläkään – yksilöllä tai puolueella – pitäisi olla vallan monopolia. Keskustelukumppanit nostavat useita yksityiskohtaisempia uudistuskohteita keskusteltavaksi. Listasta tulee mieleen Saharovin Maani ja Maailma -pamfletissa esitetyt aiheet, tai sitten Liu Xiaobon ja muiden kiinalaisten ihmisoikeusaktiivien julkaisema Peruskirja 08 (linkin takana on New York Review of Booksissa julkaistu käännös; ks. myös aiemmin kirjoittamani blogi Liu Xiaobosta, ja toinen, Andrei Saharovista kertova blogi).


Suosittelen lämpimästi tämän mielenkiintoisen keskustelusarjan lukemista. Se antaa yhden näkökulman venäläiseen poliittiseen keskusteluun ja kansalaisyhteiskunnan tulevaisuuden näkymiin. Navalni vaikuttaa keskustelussa tulisieluiselta, mutta varsin selväpäiseltä. Erityisen rohkaisevaa on, että Akuninin varsin suorasanaisista pistoista huolimatta Navalnin vaste on keskusteleva ja rationaalinen.

Olen Navalnin tai kenen tahansa esiin nostettavan yksilön suhteen odottavalla kannalla. Jos Venäjää johtaa joskus henkilö nimeltä Aleksei Navalni, ei välttämättä tärkein asia ole hänen mahdollinen nationalisminsa, tärkeintä on, tukeeko hän edelleen riippumatonta oikeuslaitosta ja tiedonvälitystä ja tukeeko hän edelleen ”liberaalien, vasemmistolaisten, vihreiden, kasvissyöjien ja marsilaisten” yhdenvertaista osallistumista yhteiskunnan arvojen ja tavoitteiden muodostamiseen.

Linkki OpenDemocracy -sivuston artikkelisarjaan: B. Akunin ja A. Navalni osa I.

Katselukerrat: 129

Tagit: Akunin, Navalni, Putin, Venäjä, demokratia, politiikka, yhteiskunta

J. A. Nieminen kommentoi_ 4. helmikuuta 2012 11:28

Blogin jatkoksi vielä seuraava linkki Venäjän liberaalien ja nationalistien yllättävästä liittolaisuudesta. Vastaisen varalle muistiin, jos tämä aihe vielä joskus nousee keskustelun aiheeksi.

Kommentoi

Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!

Liity verkostoon Aamulehti Blogit

© 2014   Perustanut: Aamulehti.

Merkit  |  Ilmoita ongelmasta  |  Palveluehdot