Piuha perille asti!
Kuulan blogi Kauppalehdessä nosti esille äskettäin tärkeän aiheen liittyen laajakaistaprojektiin jota nyt valtio alkaa ajamaan läpi. Riippuen uutisoivan tahon tietoteknisestä käsitteestä, hänen käsittelyssään oleva uutinen oli noteerattu joko pessimistisesti tai optimistisesti. Digitoday totesi, jotta valtio ei makeuttanut laajakaistapottia, siinä missä YLE hehkutti, kuinka valtio tukee nopeiden laajakaistojen leviämistä. Otsikkotasolla kumpi vaan on sinänsä plussaa - sijainti ei saisi vaikuttaa ihmisten mahdollisuuteen käyttää halutessaan nopeita Internet-yhteyksiä.
Ongelmia on ajatuksesta löydetty jo pitkän aikaa. Valtion hieno suunnitelma haluaa, että meillä olisi 7 vuoden päästä käytössä yhtä nopeat yhteydet, kun Ruotsissa on nyt tai Japanissa oli jo muutama vuosi sitten - se siitä tietotekniikan kärkimaasta. Kritiikkiä on myös annettu sille, miten suuret vapaudet ja olemattomat velvollisuudet operaattoreilla on tämän suhteen. Myös pelaamista kotiinpäin, eli Teliasoneralle on haukuttu. Tervettä tai muunkaanlaista kilpailua ei myöskään edellytetä tai itse asiassa edes haluta. Yhteyden laadusta ei myöskään ole puhuttu, eikä siitä mikä pitäisi olla kuluttajan käytössä oleva todellinen nopeus, riittää että piuha pystyy teoriassa tiettyyn vauhtiin.
Yllä mainituista ongelmista Kuulan blogi ei kuitenkaan eniten puhunut, vaan niinsanotusta viimeisen kilometrin velvollisuudesta kuluttajalle. Teoriassa viranomaiset ovat oikeassa puheissaan. Kun valokuituyhteys tulee kahden kilometrin päähän, voidaan edullisilla tekniikoilla toteuttaa tästä loppumatka varsin laadukkaasti edullisella yhteydellä kotitalouksille. Tämä pätee teoriassa todellakin varsin poikkeuksetta - 2 km ei ole matka eikä mikään nykyajan laitteille, vanhoilla kuparikaapeleilla taikka langattomasti. Valitettavasti teorialla ei paljon bisnestä tänä päivänä tehdä. Esimerkkejäkin ajattelin tarjoilla.
Tampereen Nekalassa on Viinikankadun ja Kuokkamaantien kulmassa olevassa talossa iso kuitukeskus. Sinne tulee ainakin Elisan, Soneran ja Tampereen Puhelimen piuhoja varsin reilusti. Samaisen Kuokkamaantien toisella puolella, sellaisen 200 metrin päässä, asustaa tuttava joka tuskailee kun vain hitaimman luokan laajakaistayhteydet toimivat hänelle. Valokuidusta ei ole puhettakaan, muttei myöskään nopeista ns. perinteisistä kupariyhteyksistä tai muistakaan vauhdeista. Hieman tähtitieteellisemmän matkan päässä, eli reilu 500 metrin päässä Mäntyhaantiellä edes tätä nopeutta ei saavuteta, vaan kuparipohjaiset yhteydet toimivat hädin tuskin minimivauhdilla. Apua toki olisi saatavilla, noin 15 000 euron hintaan. Sehän on kuluttajalle sellainen ihan sopiva hinta nettiyhteyden aloitusmaksuksi, eikös vaan?
Ilmiö ei ole suinkaan Nekalaan rajoittunut, vaan kautta Suomen tuttu. Operaattoreilla ei ole tahtoa taikka halua investoida aluejakamoiden uusimiseen tai yhteyksien nopeuttamiseen muualla kun siellä, missä se on kaikkein edullisinta tuottaa. Parin kilometrin matka keskustasta riittää syyksi haistattaa kuluttajille, puhumattakaan tästä omasta kämpästäni. Täältä on keskustaan matkaa seitsemisen kilometria ja kuidun päähänkin pitää matkata lähemmäs kilometri. Kuitukeskuksen sijaintia en tosin osaa sanoa varmaksi, voi olla jopa se pelottava kaksi kilometria.
Niin ihmeelliseltä kun se tuntuukin, viestinnästä vastaavat päättäjät ovat kerrankin lukeneet teoriaosuuden oikein. Niin tutulta kun se tuntuukin, he ovat unohtaneet käytännön. Kuidun tuominen kahden kilometrin päähän ei auta. Se ei ole auttanut tähän mennessä, eikä se pääosaa auta tästä eteenpäinkään. Paitsi että uusi suunnitelma tukee operaattorien toimia tarpeettomasti kymmenillä miljoonilla, se myös jättää ongelman korjaamatta. He eivät tunnu vieläkään ymmärtävän, että lähes joka paikassa viimeisen kilometrin piuhat ovat monopolien hallussa. Tampereella monopolia ylläpitää Elisa, lapissa päin Sonera, maakunnilla Finnet/DNA-ryhmittymän yritykset. Kukaan heistä ei tue vapaata tai reilua kilpailua.
Siinä ministeriön edustajat olivat oikeassa, että ratkaisu ongelmiin ei ole kuluttajan vakiohinta joka puolella Suomea. Erilaisista tekniikoista johtuen on luonnollista, että hinnat vaihtelevat eri puolella maata. On fiksua sallia eri tekniikoiden kehittyminen rinnakkain. Sen sijaan muutamat vakiohintakatot olisivat olleet paikallaan. Olisi voitu vaikkapa sanoa, että yhden megatavun yhteys saisi maksaa parin vuoden päästä 10 euroa kuukaudessa ja 10 megatavun yhteys 20 euroa. Tällaiset nopeudet pystytään kuitenkin toteuttamaan kautta maan lähivuosina, jos kerran ne kuidut vedetään näin lähelle joka kotia.
Siltä osin miten verkkoyhteyksien laatu tai niiden puute vaikuttaa asiaan, muutto kaupunkeihin jatkanee kiihtymistään. Olisi toki kivaa, jos jatkossa ei tarvitsisi maaseudulla maksaa 80 euroa kuussa yhteydestä, jonka saa 15 eurolla kaupungin keskustassa. Usko tähän on kuitenkin tällä hetkellä aika heikkoa, ainakin allekirjoittaneella.
Ongelmia on ajatuksesta löydetty jo pitkän aikaa. Valtion hieno suunnitelma haluaa, että meillä olisi 7 vuoden päästä käytössä yhtä nopeat yhteydet, kun Ruotsissa on nyt tai Japanissa oli jo muutama vuosi sitten - se siitä tietotekniikan kärkimaasta. Kritiikkiä on myös annettu sille, miten suuret vapaudet ja olemattomat velvollisuudet operaattoreilla on tämän suhteen. Myös pelaamista kotiinpäin, eli Teliasoneralle on haukuttu. Tervettä tai muunkaanlaista kilpailua ei myöskään edellytetä tai itse asiassa edes haluta. Yhteyden laadusta ei myöskään ole puhuttu, eikä siitä mikä pitäisi olla kuluttajan käytössä oleva todellinen nopeus, riittää että piuha pystyy teoriassa tiettyyn vauhtiin.
Yllä mainituista ongelmista Kuulan blogi ei kuitenkaan eniten puhunut, vaan niinsanotusta viimeisen kilometrin velvollisuudesta kuluttajalle. Teoriassa viranomaiset ovat oikeassa puheissaan. Kun valokuituyhteys tulee kahden kilometrin päähän, voidaan edullisilla tekniikoilla toteuttaa tästä loppumatka varsin laadukkaasti edullisella yhteydellä kotitalouksille. Tämä pätee teoriassa todellakin varsin poikkeuksetta - 2 km ei ole matka eikä mikään nykyajan laitteille, vanhoilla kuparikaapeleilla taikka langattomasti. Valitettavasti teorialla ei paljon bisnestä tänä päivänä tehdä. Esimerkkejäkin ajattelin tarjoilla.
Tampereen Nekalassa on Viinikankadun ja Kuokkamaantien kulmassa olevassa talossa iso kuitukeskus. Sinne tulee ainakin Elisan, Soneran ja Tampereen Puhelimen piuhoja varsin reilusti. Samaisen Kuokkamaantien toisella puolella, sellaisen 200 metrin päässä, asustaa tuttava joka tuskailee kun vain hitaimman luokan laajakaistayhteydet toimivat hänelle. Valokuidusta ei ole puhettakaan, muttei myöskään nopeista ns. perinteisistä kupariyhteyksistä tai muistakaan vauhdeista. Hieman tähtitieteellisemmän matkan päässä, eli reilu 500 metrin päässä Mäntyhaantiellä edes tätä nopeutta ei saavuteta, vaan kuparipohjaiset yhteydet toimivat hädin tuskin minimivauhdilla. Apua toki olisi saatavilla, noin 15 000 euron hintaan. Sehän on kuluttajalle sellainen ihan sopiva hinta nettiyhteyden aloitusmaksuksi, eikös vaan?
Ilmiö ei ole suinkaan Nekalaan rajoittunut, vaan kautta Suomen tuttu. Operaattoreilla ei ole tahtoa taikka halua investoida aluejakamoiden uusimiseen tai yhteyksien nopeuttamiseen muualla kun siellä, missä se on kaikkein edullisinta tuottaa. Parin kilometrin matka keskustasta riittää syyksi haistattaa kuluttajille, puhumattakaan tästä omasta kämpästäni. Täältä on keskustaan matkaa seitsemisen kilometria ja kuidun päähänkin pitää matkata lähemmäs kilometri. Kuitukeskuksen sijaintia en tosin osaa sanoa varmaksi, voi olla jopa se pelottava kaksi kilometria.
Niin ihmeelliseltä kun se tuntuukin, viestinnästä vastaavat päättäjät ovat kerrankin lukeneet teoriaosuuden oikein. Niin tutulta kun se tuntuukin, he ovat unohtaneet käytännön. Kuidun tuominen kahden kilometrin päähän ei auta. Se ei ole auttanut tähän mennessä, eikä se pääosaa auta tästä eteenpäinkään. Paitsi että uusi suunnitelma tukee operaattorien toimia tarpeettomasti kymmenillä miljoonilla, se myös jättää ongelman korjaamatta. He eivät tunnu vieläkään ymmärtävän, että lähes joka paikassa viimeisen kilometrin piuhat ovat monopolien hallussa. Tampereella monopolia ylläpitää Elisa, lapissa päin Sonera, maakunnilla Finnet/DNA-ryhmittymän yritykset. Kukaan heistä ei tue vapaata tai reilua kilpailua.
Siinä ministeriön edustajat olivat oikeassa, että ratkaisu ongelmiin ei ole kuluttajan vakiohinta joka puolella Suomea. Erilaisista tekniikoista johtuen on luonnollista, että hinnat vaihtelevat eri puolella maata. On fiksua sallia eri tekniikoiden kehittyminen rinnakkain. Sen sijaan muutamat vakiohintakatot olisivat olleet paikallaan. Olisi voitu vaikkapa sanoa, että yhden megatavun yhteys saisi maksaa parin vuoden päästä 10 euroa kuukaudessa ja 10 megatavun yhteys 20 euroa. Tällaiset nopeudet pystytään kuitenkin toteuttamaan kautta maan lähivuosina, jos kerran ne kuidut vedetään näin lähelle joka kotia.
Siltä osin miten verkkoyhteyksien laatu tai niiden puute vaikuttaa asiaan, muutto kaupunkeihin jatkanee kiihtymistään. Olisi toki kivaa, jos jatkossa ei tarvitsisi maaseudulla maksaa 80 euroa kuussa yhteydestä, jonka saa 15 eurolla kaupungin keskustassa. Usko tähän on kuitenkin tällä hetkellä aika heikkoa, ainakin allekirjoittaneella.
Tagit: laajakaista, tietoyhteiskunta
Kommentoi
Tervetuloa
Aamulehti Blogit -palveluun
© 2009 on luonut Aamulehti
Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!
Liity tähän sosiaaliseen verkostoon