Osasiko ihmetrolli-harmaapapukaija Alex (? - 2007) oikeasti laskea ja ajatella?

Jos se osasi, se on AINOA koko eläinkunnan tunnettu edustaja, joka osasi yhteenlaskua.  (Vähennyslaskusta ei ole ollut puhetta, miksi siitä minulla on omat epäilykseni, joihin pa- laan...) Kaikki muut kokeet muilla lajeilla: simpansseilla, makakeilla, tamariineilla, varislin- nuilla jne., joissa kokeessa onnistuminen edellyttää elukalta ehdottomasti ykkösen lisää- mistä päässään annettuun lukuun tai vähentämistä sellaista, ovat tavan takaa epäonnistu- neet, siitä riippumatta kuinka monimutkaiset muut opetetut operaatiot ovat onnistuneet!

http://hameemmias.vuodatus.net/lue/2017/01/osasiko-ihmetrolli-harma...
 

http://www.hs.fi/tiede/art-2000002870519.html

" Tiede    |   Viikon eläin

Alex osasi laskea ja sanoa ”sori”

Harmaapapukaija Alex ei olisi sotkenut kymmentä ja yhdeksääkymmentä prosenttia – tosin se olisi silti saattanut vastata tahallaan väärin ja huikata perään ”sori”.

Kuuluisa harmaapapukaija Alex osasi puhua muunneltua totuutta ja hallitsi luvut ministeritasoisesti.

Kuuluisa harmaapapukaija Alex osasi puhua muunneltua totuutta ja hallitsi luvut ministeritasoisesti.

 

 " Tiede    |   TIEDON JYVÄT

Älykäs papukaija Alex kuoli

 

Sivu 31: " PUHUVAT JA "PUHUVAT" PAPUKAIJAT
 

Eräät lemmikkipapukaijojen omistajat ovat pitkään ounastelleet, että heidän lintunsa eivät pelkästään toistele oppimiaan sanoja aivottomasti miten sattuu. Näyttää siltä kuin linnut joissakin tilanteissa ymmärtäisivät, mitä jokin sana tarkoittaa. Harmaapapukaijoilla eli ja- koilla tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että ainakin tällä lajilla on kyky oppia käyttämään sanoja oikeissa merkityksissään. Tuskin Irene Pepperbergin, joka nykyään työskentelee Harvardin ja Brandeisin yliopistoissa Yhdysvalloissa (hän on tohtori fysikaalisen kemian alalta Harvardista vuodelta 1976, HM), on tutkinut tämän lajin sanallista hahmotuskykyä 1970-luvulta alkean.

Tutkimusohjelman tähän mennessä pitkäaikaisin osallistuja, harmaapapukaija Alex, oppi elinaikanaan käyttämään muutamia kymmeniä sanoja kuten pähkinä, avain, paperi ja punainen. Se vastasi useimmiten oikein sellaisiin kysymyksiin kuin "kunka monta mustaa kiveä tässä on?", vaikka sille näytetyssä tavaravalikoimassa olisi ollut monenvärisiä kiviä ja muitakin mustia esineitä - ja vaikka se ei olisi kuullut tätä nimenomaista kysymystä koskaan aikaisemmin. Alex myös yhdisti oppimiaan sanoja lyhyiksi lauseiksi. Yleensä se pyysi niillä jotakin, kuten "haluaa pähkinää" tai "mennään takaisin".

Pepperbergin ja muiden kokeilut muilla harmaapapukaijayksilöillä ovat vahvistaneet, että Alex ei ollut yksittäinen Einstein. Tulokset kertovat tämän lajin älyllisistä kyvyistä yleensä. "

HM: Tähän väliin on sanottava, että Alex on AINOA elukka koko universumissa niin lajitovereidensa kuin muidenkin maailmanmestareiden, esimerkiksi lukumäärien tunnistamisen sellaisten, keskuudessa, simpanssit ja tamariinit, koiraeläimet ja varislinnut mukaan lukien, jonka  väitetään osanneen tieteellisesti kontrolloiduissa olosuhteissa LASKEA LOOGISESTI NUMEERISIA OPERAATIOITA PÄÄSSÄÄN osana jotakin toiminnallista tehtävää.

Telkänranta tuo esiin toisenkin tutkimuksen vuodelta 2014 "Symbol addition by monkeys provides evidence for normalized quantit..., jonka olen liittänyt jutun loppuun, mutta se ei käsittele loogista numerolaskentaa, vaikka niin otsikosta voisi luulla. Telkänrannan esitys teoksensa ydinasiassa lepää täysin Alexin varassa, kuten moni muukin vastaava esitys.

Kaikki muut elukat, simpanssit mukaan lukien ovat epäonnistuneet kokeissa jossa onnis- tuakseen on ehdottomasti osattava lisätä tai vähentää symbolisesti annetusta lukumää- rästä numero 1: esimerkiksi oikein luoviakseen tarvittava koodi on aina ykköstä pienempi tai suurempi kuin kuin kulloinkin näytettävä, vaihteleva luku (ja muualla kuin tehtävässä on "tavalliset luvut voimassa"). Tai pitäisi osoittaa lähes erehtymättömästi kahden symbolisesti annetun luvun summa. (Simpanssin sormistaan ja joillakin muilla nappuloilla, jotka ovat koko ajan näkökentässä, tapahtuva "laskenta" ei kelpaa: se ei ole loogista päässälaskua.)

Helpompiakin tapoja on osoittaa, että simpanssi tai koira ei ajattele (loogisesti), vaan rea- goi ja ketjuttaa, ja myös odottaa aktiivisesti, että muut kuten lauma "ketjuttavat", näyttävät, minkä kaava mukaan mennään nyt. Otetaan yksi esimerkki:simpanssilla on juomavesityn- nyri ja juomakippo, sekä ruokatynnyri, banaaneja ym., joka ruokatynnyri aina joskus syttyy ulkopinnaltaan palamaan, mikä simpanssi on opetettu sammuttamaan juomavedellä juo- makippoa käyttäen. Simpanssin pitää vähän vahtia ruoka- ja juomatynnyriään. Sitten sim- panssi viedään ruokatynnyreineen ja juomakippoineen, mutta ILMAN juomavesitynnyriä lautalle, josta se voi myös lankuista rakentaa sillan rantaan, mikä sille myös on opetettu. Nyt tynnyri sytytetään taas palamaan. Simpanssi rakentaa sillan ja hyökkää juomatynny- rille hakemaan "sammutusvettä". AJATTELEVA simpanssi kahmaisisi sitä muitta mutkitta merestä.

Mutta Telkänranta jatkakoon:

" Pepperbergin ja hänen kollegojensa (mm. Marc Hauser, Harvard, sekä Noam Chomsky ja Steven Pinker, MIT, HM) tutkimukset havainnollistavat samalla sitä, että huolellisesti suun- nitellut koejärjestelyt ovat olennainen osa eläinten kognition eli mielen tutkimusta. Niillä ni- mittäin varmistetaan,ettei eläimen käyttäytymiselle voi olla mitään muita syitä kuin niitä, joi- ta tarkoitus mitata. Tosin ihmislajinkaan koko nykyinen kirjo ei tulisi esiin, jos sitä mitattai- siin vain yksittäisillä, erikseen järjestetyillä älykkyystesteillä. Siksi on tärkeää seurata myös luonnonvaraisia eläimiä. Kärsivällinen, vuosia kestänyt luonnonvaraisten eläinten havain- noiminen on nostanut esiin uusia kysymyksiä, ja niiden avulla voidaan saada uusia vastauksia. "

HM: Ohessa on Skepsis ry:n keskustelupalstalta 13 vuoden takainen, varsin kriittinen keskustelu Alexiin ympärillä pyörivästä showsta sen vielä ollessa käynnissä, ja koko ajan vieläpä kiihtyessä.

Siitä voi itse kukin arvioida yhdessä myöhemmin kaikille selvinneeseen tietoon mm. noista "tieteellisitä yhteistyökumppaneista" ja "auktoriteeteista"... Tieteelliset kokeethan PERUS- TUVAT AINA JOLLEKIN TEORIALLE, jota systemaattisesti osoitetaan todeksi tai epätodeksi!

Alexin ehdoton ansio koe-eläimenä oli, että se muodosti "puhumalla" äänteellisen merkin mieltämilleen abstrakteille objekteille kuten lukumäärille, muodoille ja väreille. Tätä seik- kaa ei käy kiistäminen. Tämä ei kuitenkaan ole tällaisenaan ajattelua, jota päässälaskenta numeroin ehdottomasti vaatii. Kun Alex otti käyttöön äännemerkin, esimerkiksi "sih" = six, "sinen" = seven, se ei muuttanut sitä merkkiä enää,eikä varmaan tarkoitettakaan sen enem- pää: se oli siinä ja sillä mennään! Se olisi ne epäilemättä myös muistanut ikänsä, vaikka olisi elänyt vielä 50 vuotta. Alexia ei haitannut vaikka samaan olioon olisikin osoittanut kaksi erilaista merkkiä kuten "sana" ja muotosymboli, vaikkei niitä sanoja/merkkejä nyt niin kauhean paljon kuitenkaan ollutkaan. Mahdollisesti tämä uusi "puhe" antoi uusia mahdolli- suuksia myös vähän fuskata... Sitä paitsi nuo silloiset auktoriteetitkin uskoivat "oikeaan ajatteluun eläimillä", ja mielestään vain "oikaisivat" kokeissa, eivät ehkä muka väärentäneet mielestään asiaa. Sen verran pölhöä väkeä he nimittäin ovat... Mene tiedä...

Mutta, asia ensin ja pulinat sitten:

Telkänranta jatkaa aiheesta sivulla 63:

" NUMEROTAJUSTA YHTEENLASKUUN

Numeroiden järjestyksen muistaminen ei kuitenkaan vielä kerro, ymmärtääkö eläin, että jokainen numero symboloi tiettyä lukumäärää. Sen selvittämiseksi on katsottava, osaako eläin myös käyttää numeroita lukumäärien sijasta. Tämä onnistuu mm. reesusmakakeilta. "

HM: Ei onnistu eikä tuossa (jutun lopussa) edes tutkittu LOOGISTA LASKENTAA, vaan  siinä annettiin MÄÄRILLE symbolein ilmaistu skaala, joka on nimenomaan sellainen, että SEN KANSSA EI TAVITSE AJATELLA, vaan esimerkiksi "napa kitisee ruoasta" (niin paljon kuin maha vetää) on 25, "sopiva aamun/illan ruoka-annos" on 10, ja "vähän jotakin hyvää" on 1 tai 2. Tämä opetetaan juottamalla apinoille mehua. Niillä on ennestäänkin jon- kinmoinen käsitys "omasta määrästään". Tässä ei ole ylipäätään kappaleista kyse, vaan liukuvista määristä. Kun jokin määrä sitten vaikka jaetaan apinan kesken, apina voidaan opettaa samalla skaalalla arviomaan se uusi oma siivunsa ja jopa ilmaisemaan symbolilla. Siten arvattua symbolia ei voi käyttää esimerkiksi koodina mihinkään. Tutkimus perustuu virheelliseen otaksumaan, että apina vertaa ulkoista todellisuutta johonkin (myötäsyntyi- seen) "sisäiseen skaalaan", ja "mittaa siis kokemustaan" (eikä ulkoisia olioita). Tutkitaan olisiko tuollainen "sisäinen skaala" LINEAARINEN vai LOGARITMINEN (desibelit, sävel- asteikko). Todellisuudessa olioita verrataan TOISIINSA sellaisessa tiedossa, jolle myös ajattelu voi perustua. Tuosta ei sen enempää tässä.

Telkänranta; " Myös linnut ovat ehdolla laskutaidon alkeiden testaamiseen. Linnut hahmot- tavat lukumääriä luonnossakin yleisesti ottaen hyvin, mutta kaiken siitä ei tarvitse olla tietoista. ... Numeroiden oppiminen lukumäärien symboleina ja laskutoimitusten tekeminen niillä edellyttävät jo tietoista ajattelua. "

HM: Laskutoimitusten tekeminen numeroilla "tietoisuudessa" edellyttää ajattelua, mutta nu- meroiden tai lukusanojen liittäminen niihin viittaaviksi ärsykkeiksi, jonka Alexkin varmasti osaa, ei edellytä ehdottomasti tajuntaa,vaan numero tai sama on ehdollisen refleksin ärsykeosa, joka tuo sen lukumäärän mieleen (vähän kuin viinan haju tuo mieleen ryypyn ja tupakan haju sauhut).

Telkänranta: " Perusteellisimmat kokeilut höyhenpeitteisen pään laskutaidoista on tehty ensimmäisessä luvussa tapaamallamme, nyt jo edesmenneellä Alex-harmaapapukaijalla. Tutkija Irene Pepperberg opetti sille ensin, että lukusanat nollasta (yhdestä, HM) kahdek- saan tarkoittavat tarkoittavat tiettyjä määriä tavaroista. (Kappalemääriä, abstrakti olio, ei esim. ruokamääriä, HM) Papukaija Alexilla oli se kätevä ominaisuus, että se pystyi sano- maan oppimansa numerot myös ääneen. Papukaijojenkin kyvyillä englannin ääntämisessä on silti rajansa. Kaikesta yrittämisestä(?) huolimatta Alex sai sanat six ja seven tulemaan ulos nokastaan aina vain muodossa sih ja sinan. Se ei silti häirinnyt niiden käyttöä. Kun Alexille annettiin mitkä tahansa kaksi numeroa nollasta kahdeksaan ja kysyttiin "kuinka paljon yhteensä?", se osasi lähes aina vaakkua oikean vastauksen. (Pepperberg 1912) "

HM: Tuo tarkoittaa, että Alexin olisi pitänyt "osata" laskea ainakin 15:en. Hesarin (puoska- ri)"fakta"tarkistettu luku on, että Alex "osasi laskea" 6:en. "Nollat" voidaan unohtaa: ne eivät kuulu tähän yhteyteen lainkaan. Tämä Hesarin tieto tarkoittaa, että Alex osasi suurella todennäköisyydellä sanoa kahden luonnollisen luvun summan oikein, jos se oli korkeintaan 6. (Tämän lisäksi sillä oli sana luvuille 7 ja 8 ja sen jonkinmoisella tarkkuudella tunnisti nuo lukumäärät.)

Tässä on huomattava,että tutkittiin nimenomaan sitä,mitä kaikkea Alexilla on periaatteessa mahdollista opettaa. Kaikkea, mitä on opetettu, ei sellaisenaan varmasti isketty tiskiin. Sellaiset elukat, jotka luonnossa tunnistavat lukumäärän 3, kuten varis, oppivat luultavasti kesytettyinä ja opetettuina luvun 9. kolme kolmea, ja tukiopetuksella siitä alaspäin. Tuossa jo tulivatkin lukujärjestelmämme numerot paitsi 0.

Jos ajatellaan (kerettiläisesti) vähän niin kuin HUIJARIN KANNALTA, niin miten Alex voitaisiin saada AJATTELEMATTA, opettamalla REAKTIO ÄRSYKKEESEEN saada laskemaan ynnälaskua oikein 6:en saakka?

Mitähän Alex muuten vastasi, jos annettiin luvut 4 + 5, ja hänen numerotietämyksensä loppui 7:än tai 8:an, ja "laskutaistonsa 6:en?

Mulla on omat epäilyksini, mitä Alex olisi voinut vasta: 1! Toisin sanoen hän olisikin VÄHENTÄNYT NE... (tabu...)

Lunnollisten lukujen pareja, joiden summa on 6, on 3:  1+5, 2+4 ja 3+3;
pareja joiden summa on 5, on 2 : 1+4 ja 2+3;

pareja, joiden summa on 4, on myös 2: 1+3 ja 2+2;

Pareja joiden summa on 3, on 1: 1+2, ja

Pareja, joiden summa on 2, 1: 1+1,  yhteensä 3+2+1+1 = 7 3:n luvun kombinaatiota, joista kaksi on termiä ja yksi on summa.

Näiden kombinaatioiden opttaminen olisi ainakin varmasti ollut miljoona kertaa helpompaa, kuin opettaa "hänet" TODELLA AJATTELEMAAN (inhimillisesti), sikäli kuin sellainen lainkaan olsi ollut millään keinolla mahdollista...


 

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/132363?page=1...

JJ.H
29.01.2004 00:39:23
132363


Vitsaileva papukaija

Mainio papukaija jolla on melkoisen sanavaraston lisäksi hallussa jopa kolme aikamuotoakin (!)

Vitsaileekin vielä pahus...

http://news.bbc.co.uk/2/hi/science/nature/3430481.stm

Muuten, minulla on aina ollut käsitys,että eläimet omaavat enemmän taitoja kuin itseään fiksuimpana pitävät ihmiset osaavat kuvitella. Väittäisin jopa, että eläin omaa viisautta, suurta vaistomaista ymmärrystä kokonaisuudesta joka ei vie tilanteisiin joita ihmiskunta itse itselleen "älyllisesti" järjestää...


Tietysti tätä sopii epäillä; epäilijöitten palstalla.


http://news.bbc.co.uk/2/hi/science/nature/3430481.stm


Animal world's communication kings

By Rebecca Morelle
Science reporter, BBC News

Erilaista ajatteluteorioista Irene Pepperberg nojaa, tai ainakin 10 vuotta sitten nojasi, niistä ääliömäisimpään, "Pielineurooniteoriaan":

RK
03.02.2004 00:44:47
132687

"peilisolut"

H5 kirjoitti 30.01.2004 (132403)...

>Kiinnostuneille lisää infoa maapähkinän kokoisten aivojen kyvyistä:


http://www.edge.org/3rd_culture/pepperberg03/pepperberg_index.html

Tämä "peilisoluteoria" pistää epilemään juttua muutenkin.

" Mirror neurons are those bits of the brain that respond to an action the same way whether you see the action being performed or if you do the action yourself. This response occurs for both gestural actions (those done physically, with one´s hands), and those done orally (with one´s mouth). And many of these neurons are in Broca´s area. Thus data exist that can be interpreted to support the gestural origin of language; that is, that a small change in one part of the brain could have led to the change from learning communicative gesture to learning speech through an imitative program, and that the same area could indeed initially be used for both simple gestural and linguistic combinations. "

Mitään "geenipeilisoluja" ei ole olemassakaan, vaan kyse on kehittyneen ehdollisten refleksien järjestelmä sellaisesta piirteestä, että elukan aikaisemmin suorittamien tekojen muistijäljet (jossakin "rikastuneessa" muodossaan) aktiovoituvat elukan HAVAINTOPRO- SESSIIN liittyen, ja tuo piirre on myös aivan ehdottoman välttämätön, jota otus voisi matkimalla, ja ennen kaikkea MUIDEN VIRHEISTÄ OPPIMALLA (kuten niin varikset kuin papukaijatkin aivan varmasti tekivät) kehittää ehdollisia refleksejään, eli oppia uusia käyttäytymismalleja.

Lintujen "kieltä" ohjaavat aivan muuta aivoalueet kuin nisäkkäiden, sillä linnuilla EI OLE kurkunpäässä ääniä muodostavaa "larynxia" (äänielintä),eikä näin ollen myöskään "Brocan aluetta", joka apinoilla ohjaa ruoan pureskelua siten, ettei vaarallisen kokoinen ja muotoinen kappale pääse kurkkuun asti (mikä on ilmeisesti kunnialla suoritettuna erittäin vaikeaa, joskaan kurkkuun jäänyt ruoka ei niillä heti tuki myös hengitystä, kuten ihmisellä), vaan lintujen äänielin on keuhkoputkien liittymäkohdassa sijaitseva aivan toisen sorttinen "syrinx" (joka kyllä myöskin kytkeytyy signalisaatioon).

Papukaijat ja varikset ovat esimerkiksi koiraan verrattuna joissakin asioissa "viisaita",mutta joissakin toisissa "tyhmiä". Niiden aistimaailma on erittäin audiovisuaalinen, kuten ihmisel- läkin, ja siksi ne pystyvät matkimaan kieltä ja orientoitumaan sen mukaan. Mutta niille signaalin ja kohteen ero ei ole kovinkaan selvä, kun ne ovat jonkin signaalin oppineet, sen sammuttaminen on vaikeaa, ja ne menevät vähän kun päästään sekaisin, kun jokin vanha metku ei pelaakaan (ja saattavat raivostua ja hyökätäkin, myös joukolla). Koira taas oppii kertapuraisusta tai nuuhkaisusta erottamaan "oikean luun" ja "väärän luun", eikä asia ole sille "ongelma", koska hajuaistille perustuva hahmottaminen varsinaisesti ratkaisee, mikä mitäkin on laatuaan. Signalisaatio on sen apuväline. Koira "tietää" (niin kuin variskin), että tietty muoto ja väri "tarkoittaa luuta" (vaikka se olisi kuvassakin), mutta jos se luusignaalin aiheuttaja ei kuitenkaan OLE luu,se ei ole koiralle erityinen ongelma,eikä "petos". Varik- selle ja papukaijalle se on. Varislauma myös hyökkää huuhkajan KUVAA vastaan yltyvällä raivolla, vaikka kaikki olisivat sitä kuttaperkkakuvaa käyneet pöllyttämässä, niin kauna kuin siinä vain on huuhkajan muotoa, avaintuntomerkkejä jäljellä. Koirat eivät mitään sellaisista tee. Ainakaan varis EI TAATUSTI "ymmärrä" minkäänlaista leikkiä eikä "huumoria".



Katselukerrat: 510

August Alakönni kommentoi_ 6. tammikuu 2017 22:17

Tästä herää kysymys: missä kohtaa lapsen voidaan sanoa oppineen laskemaan HM:n vaatimalla tavalla - tietoisesti tahi/eli loogisesti? Vanhemmat ovat aina kuvitelleet että lapsi osaa laskea edellä mainituilla tavoilla kun hän tietää paljonko 1 + 3 on, mutta ei vielä tiedä kuinka paljon 4 + 9 on, vaikka osaisi numerot 1 - 10:n? Missä kulkee tietoisuuden jo loogisen ajattelun raja? teesini on, että kyse on liukumasta, ei tarkasta rajasta, eikä voida sanoa ehdotonta rajaa. HM: ä on ehkä turhan ahdas näkökulma.

Toinen näkökulma mikä unohtuu on opetus. Jos meillä samalla intensiteetillä, laajalla mittakaavalla, heti syntymästä lähtien opetettaisiin eläintenavia kuin ihmistenavia, voisivat tulokset olla mielenkiintoisia.

Kari Rönkä kommentoi_ 6. tammikuu 2017 22:23

Liekö tämä tuttu?

August Alakönni kommentoi_ 6. tammikuu 2017 22:40

Uusi tuttavuus. Menee enemmänkin taikatempu puolelle :-) 

Make kommentoi_ 6. tammikuu 2017 23:26

En oikein tiedä mitä ajatella tästä avauksesta. Koivula on taas kerännyt tekstiä ja linkkiä sieltä sun täältä ja ihmeellisiä viitteitä ja vihjeitä riittää joka suuntaan. Jälleen kerran on homman ydin hukassa.

Koivula on usein täällä haastanut järjestäytynyttä tiedemaailmaa, ehkäpä tämä on jokin jatkumo siinä? Tietysti avaus vakuuttaisi enemmän, jos edes jonkinlaista tekstin jäsentelyä ja kielioppia olisi maltettu tehdä. Mutta ei, yhtä sekavaa kuin aiemmat salaliittoteoriat.

Jari-Pekka Vuorela kommentoi_ 7. tammikuu 2017 01:42

Frans de Waal ei ole Koivulan tapainen ihmisen kuolemattomaan sieluun uskova leninistikreationisti vaan kunnon evolutionisti ja materialisti. Hän käy läpi koko eliökunnan kognition tutkimuksen, myös Hansin ja Alexin tapaukset, uusimmassa teoksessaan. Suosittelen.

Frans de Waal: Are we smart enough to know how smart animals are? Granta Books, 2016

  • ISBN-10: 1783783044
  • ISBN-13: 978-1783783045
John kommentoi_ 7. tammikuu 2017 04:02

Diktatuurivaltiot ovat huomannet että yhteiskunta hajoaa jos perheet eivät ole vahvoja.

Risto Juhani Koivula kommentoi_ 7. tammikuu 2017 09:44

Tiedonantajan asiantuntematon ylistävä juttu kirjasta (kiitoksia vaan, en olisi muuten huomannut kiinnittää siihen huomiota!):

Mikä meitä yhdistää?

29.12.2016 - 09:00

Musikaalisuus, reilu peli, empatia, laskutaito, kulttuuri. Siinä joitakin ominaisuuksia joita vielä vähän aikaa sitten pidettiin yksinomaan ihmisen maailmaan kuuluvina asioina.

Viime aikoina eläinten kognition eli mielen toiminnan tutkimus on kuitenkin ottanut suuria edistysaskelia. Helena Telkänrannan uutuuskirja Eläin ja Ihminen. Mikä meitä yhdistää? kertoo elävästi juuri näistä uusimmista tutkimustuloksista.

Aikaisemmin oletettujen tiukkojen rajalinjojen sijaan sijaan monelle ominaisuudelle onkin nähtävissä jatkumo meidän ja muun elollisen välille. Toki oikeitakin eroja löytyy ja myös niihin paneudutaan kirjassa.

Älykkyys – voimavara vai heikkous?

Kirjassa käsitellään lukuisia eläinlajeja, muun muassa jo vanhastaan älykkyydestään tunnettuja delfiinejä, norsuja ja kädellisiä, mutta paljon yllätyksiäkin mahtuu joukkoon. ”Linnunaivoinen” tunnetaan vanhastaan haukkumasanana, mutta nimenomaan lintujen joukosta löytyvät monet eläinmaailman älyköt. Myös kaloilla on yllättäen osoitettu olevan oppimiskykyä ja toimintatapoja, jotka eivät ole geneettisesti määrättyjä vaan nimenomaan lajikumppaneilta opittuja.

Mielenkiintoinen näkökulma kirjassa on, miten älykkyys ei ole aina pelkästään voimavara, vaan voi tehdä lajista myös haavoittuvan. Orangit tiedetään eläintarhoissa erityisen nokkelina eläiminä, jotka kykenevät helposti oppimaan taitoja sekä ihmisiltä että lajitovereiltaan sekä askartelemaan monimutkaisiakin häkkien salpoja auki heti kun silmä välttää. Kuitenkaan luonnossa orankien käyttäytymisen ei ole tiedetty olevan yhtä monipuolista, pitkään aikaan jopa ajateltiin, että orangit eivät käytä lainkaan työkaluja ruoan hankintaan. Vihdoin Sumatran Suaqin alueen orangit antoivat vastauksen tähän arvoitukseen. Suaqissa on erityisen rehevä maaperä, jonka ansiosta hedelmäpuita ja muita ravinnonlähteitä on runsaasti tarjolla ja siten orankien väestöntiheys on paljon suurempi kuin missään muualla. Näissä ihanteellisissa oloissa orankien älykkyys pääsee kukoistamaan, sillä oranki oppii kyllä käsistään käteväksi jos sillä on joku jolta oppia. Valitettavasti hedelmällisimmät metsäalueet on tyypillisesti otettu viljelyyn ajat sitten jolloin orangeille jää lähinnä karumpia alueita, jossa ne joutuvat etsimään ruokansa erilleen hajaantuneina. Tällaisissa oloissa taitojen siirtyminen sukupolvelta toiselle on vähitellen tyrehtynyt ja unohtunut.

Surullinen tilanne ei koske pelkästään orankeja vaan myös norsuja, simpansseja ja joitakin valaslajeja. Kulttuurisesti siirtyviä piirteitä omaavien lajien sukupuutto alkaakin kulttuurin köyhtymisellä, joka entistään heikentää lajin selviytymismahdollisuuksia.

Elävää ja selkeää tekstiä

Telkänranta käsittelee aihetta monien esimerkkien kautta selittäen myös tutkimukset, joilla lopputuloksiin on päädytty. Kirjan ansioihin voikin lukea sen, että tästä huolimatta teksti on hyvin elävästi ja selkeästi kirjoitettu.

Koska kirja on tarkoitettu vain johdannoksi aiheeseen, on se jopa vähän liian nopeasti luettu läpi. Tässä yhteydessä voikin suositella lämpimästi jatkolukemiseksi Telkänrannan toista kirjaa Millaista on olla eläin? (SKS, 2015). Siinä paneudutaan tarkemmin eläinten oppimiskykyyn, tunteisiin ja tietoisuuteen. "

Täytyypä katsoa jälkikäteen tuo toinenkin. Perästä kuuluu, sano torventekijä.



August Alakönni kommentoi_ 7. tammikuu 2017 11:09

Suosittelen myös kirjaa kirjaa millaista on olla eläin. Siinä selviä kuinka vähän tiedämme eläinten kognitiivisistä kyvyistä, tunteista jne. ja kuinka tutkimus kokonaisuudessaan on vasta alkutaipaleella.

Risto Juhani Koivula kommentoi_ 7. tammikuu 2017 16:06

Tuo edellisen teoksen tehtävä "telepaattisesta" "eläinten pään sisälle asettumisesta", sikäli kuin sillä tarkoitetaan niiden elämyksellisestä kokemuksesta, on mahdoton. Kysymyksenasettelu sellaisesta ei ole tieteellinen. Sitten on tietysti kyllä sana vapaa taiteessa.


Behavioristit eivät, ainakaan kaikki, ole väittäneet, ettei eläinten sisäistä psyykkistä elämää olisi (ainakin aivokuortellisilla), vaan he nimen omaan katsovat, että sitä ei voida e tieteellisesti tutkia, ja siksi on tutkittava vain eläinten käyttäytymistä.

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/12/21/helena-telkanrant...

Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin?

Helena Telkänrannan teos oli ehdolla Tieto-Finlandia saajaksi.

Helena Telkänrannan teos oli ehdolla Tieto-Finlandia saajaksi.

Eläinten mielen tutkimus tuottaa nopeaa tahtia vanhoja käsityksiä kumoavaa tietoa eri eläinlajeista. Yksi nopeimmin kehittyviä osa-alueita on eläinten tunteiden tutkimus sekä uusien tutkimusmenetelmien kehittäminen, kirjoittaa Helsingin yliopiston tutkija, evoluutiobiologi Helena Telkänranta teoksessaan Millaista on olla eläin? "

RJK: Riippuu vähän kuin vanhoista "kumotuista" opeista on kyse...

Behaviorismi on ETOLOGIASSA täyttä tavaraa toisin kuin ihmistieteissä. Eläintieteessä sen olennaisia premissejä esimerkiksi tuolta 70-luvun tasolta ei ole osoittautunut virheellisiksi. Sen sijaan niitä on yritetty apinanraivolla "unohtaa", ja sellaista palvelevasta hölynpölystä on maksettu ruhtinaallisesti, ja sellaisella on ollut Suomessa julkisuusmonopoli ainakin 20 vuotta.

Toki on tullut sellaista uutta tietoa, erityisesti hermostollisista mekanismeista, joka ei kumoa vanhaa tietoa, vaan syventää sitä. Sellainen tieto on yhteistä ihmistieteiden biologisten perusteiden kanssa.

"Anneli": " Lisääntyvä tieto eläinten sisäisestä maailmasta avartaa maailmankuvaa tavalla, joka on rinnastettu jopa evoluution tai dna:n löytymiseen. Niinpä Telkänranta täsmentää teoksensa sisällön: se vastaa vuoden 2014 lopussa valinnutta tieteellisen tiedon tasoa. "

RJK: Edellisen, seuraavaa kirjaa perusteella ei kyllä vastaa tieteellisen kärjen tasoa, vaan Suomalaisen pölhöpseudotiedekuplan tasoa.

"A": " Kirjoittaja käsittelee kirjassaan laajoja kokonaisuuksia: aistien samanlaisuutta ja erilaisuutta verrattuna ihmiseen, eläinten tietoisuutta itsestään yksilöinä, oppimista sen eri asteissa, eri eläinlajien älykkyyttä, kivun aistimista sekä erilaisia tunteita. Läpäisevänä näkökulmana Telkänrannalla on eläintutkimuksen ja eläinten kohtelun eettisyys. Lajiesimerkkejä on suuri määrä ja koska Telkänranta hyödyntää maailmanlaajuista tutkimusta, valikossa on paljon meille outoja ja tuntemattomia lajeja. Se antaa näkymän tulevan tutkimuksen rannattomuuteen.

Jokainen kirjan laaja ja monipuolinen asiakokonaisuus olisi oman bloginsa väärti. Joudun tyytymään tässä vain irrallisiin poimintoihin.

Mitä enemmän saamme tietoa muista lajeista, sitä pienemmäksi näyttäisi kuroutuvan ero ihmisen ja monien muiden nisäkäslajien sekä erityisesti lintujen kanssa. Mutta toisaalta ihminen on saanut kumuloituvasti oman, pysyvän etumatkansa: "

RJK: Tuo on väärä käsitys ja oli myös behaviorisminkin väärä dogmin, joka erotti sen ihmisen tietoisen toiminnan psykologiasta (Vygotski ym.). Koneistot ovat kyllä suunnattoman paljon enemmän samanlaisia kuin itse käyttäytyminen, joka poikkeaa jyrkästi simpanssista ihmiseen. Tosin siinä koneistossakin on pikemminkin suurempia kuin pienempiä eroja kuin on tavallisesti ajateltu. Ihmisen aivoista noin puolet, suhteellisesti kymmenkertaisesti simpanssiin verrattuna on myeliiniksi nimitettyä ehdollistumisen kannalta olennaista rasvakemikaalia, sen tyyppikin on erilainen, samoin sen eräänalaisen vasta-aineen sialiinisokerin, joka liittyy kaikkien solujen liittymiseen toisiinsa. Tämä tekee ihmisen kudoksista mekaanisesti lujuudeltaan ja voimiltaan vain neljänneksen arvoisia simpanssiin verrattuna, ihmisellä on aivan omantyyppisiä monimutkaisimpia ja suurimpia astrosyytti-gliasoluja aivoissa jne.


"A": ”Empatia eli toisen asemaan asettuminen on saattanut olla yksi lajimme menestyksen salaisuuksista jo evoluutiomme alkuvaiheissa. Kyky ymmärtää toisia yhä paremmin tehosti yhteistyötä. Se on ilmeisesti ollut myös välttämätön edellytys kielen kehittymiselle. Juuri kieli puolestaan mahdollisti kertyvän eli kumulatiivisen kulttuurin.”

RJK: Telkänranta nimittää tuossa JAETTUA INTENTIOTA "empatiaksi":

http://www.eva.mpg.de/psycho/staff/carpenter/pdf/Tomasello-Carpente...

Jaetullla intentiolla (Shared intention, Michael Tomasello 2005, Max Palnck instituutti, entinen peilineuroonimies) on yhteys kieleen, jota yhteyttä ei kuitenkaan tarkoin toistaiseksi tunneta. Jaetun intention käynnistyminen merkitse "inhimillisyyden käynnistymistä".

" Eläytyminen" tarkoittaa, että yksilö tulkitsee jonkun muun käyttäytymisen syitä sen perusteella, millaisista syistä hän itse käyttäytyisi samoin.

Jaettuun intentioon tai eläytymiseen EI tarvitse liittyä "myötätuntoa" kuten "empatiaan".

Empatia ei ole mikään "koneistokäsite" (kuten sympatia tai antipatia, positiivinen tai negatiivinen arvovaraus), vaan sellaiseksi voidaan nimittää opittuja taitoja. On olemassa "selkäytimestään" empaattisia ihmisiä.

"A": " Poimintojani aisteista

Eri aistit ovat kehittyneet eri lajeilla eri lailla palvellen lajin säilymistä. Olemme esimerkiksi yksi huonoimmin haistavista eläinlajeista. Sen sijaan hyttynen löytää meidät hajun avulla ja eräät kehrääjäperhosen koiraat haistavat naaraan jopa kilometrin päästä. Poliisikoirille on tehty aistiharhauttavia testejä ja todettu, että hajuärsyke selättää muihin aisteihin perustuvat petkutusyritykset. Kissoille ja koirille jokin on varmimmin totta silloin, kun sen on haistanut omin sieraimin.

Useimmilla nisäkkäillä, kuten kissoilla, koirilla, siileillä ja näätäeläimillä, valon ultraviolettisäteet pääsevät silmän verkkokalvolle, minkä seurauksena ne näkevät vähemmässä valossa kuin ihminen. Ultraviolettisäteet ovat lyhyitä ja ne viipyvät pimetessä pidempään näkyvissä. Sen seurauksena meidät ihmiset, kuten muutkin tasalämpöiset nisäkkäät, voidaan nähdä vielä sellaisessa hämärässä, missä emme erota itsemme näkijöitä. "

RJK: Lämpöisyydellä ei ole tekemistä ultraviolettinäön kanssa, vaan INFRAPUNANÄÖN. Lämpösäteily on ultraviolettia PITEMPIAALTOISTA. Ultravioletin "takana" lyhyemmällä puolen on röntgensäteet.


"A": " Mutta aistit voivat olla yhtä hyvin kapeampia: esimerkiksi useimmilta nisäkkäiltä ja pölyttäjähyönteisiltä puuttuu kyky nähdä punaista väriä. Eipä ihme, ettei luonnossa esiinny puhtaanpunaisia kukkia.

Erikoiset aistilajinsa ovat kalojen ja monien vesieläinten sähköaisti, magneettiaisti ja kylkiviiva-aisti sekä muiden muassa delfiinin kaukoluotausnäkö.


”Jos haluamme kuvitella, millaisena maailma delfiineille näyttäytyy, aika lähelle voi päästä ajattelemalla, että ympärillämme ui parvi keuhkoja, joiden jokaisen ympärillä piirtyy himmeämpinä kyseisen yksilön ääriviivat.”

Tällaisena näki se delfiini hukkumassa olevan ihmisen, jonka se pelasti uimalla alle ja nostamalla pintaan. "

RJK: Ei kyllä "aukene"...


"A": "
Kuulo on lukuisten eläinten säilymisen ehto. Vesi on hyvä äänen kuljettaja. Sinivalaat samoin kuin niiden lähisukulaiset siilivalaat kuulevat toisesta monen sadan kilometrin päästä. Nyt meret ovat täynnä ihmisen aiheuttamaa, usein matalaa koneiden tuottamaa melua, joka pahasti sekoittaa valaiden elämää.

Norsu on älykäs eläin ja ottaa konstit käyttöön jos keinot vähissä. Norsuista kerrotaan kirjassa monissa eri asiayhteyksissä.

Norsu on älykäs eläin ja ottaa konstit käyttöön jos keinot vähissä. Norsuista kerrotaan kirjassa monissa eri asiayhteyksissä. Kuva: Helena Telkänranta. Kirjan kuvitusta.

Tiede on tuottanut radikaalimmin uutta tietoa tuntoaistista. Nyt tiedämme, että kalojen huulet, suualue ja kyljet ovat erittäin tuntoherkät ja kala tuntee voimakasta kipua, samoin selkärangattomista ainakin mustekalat. Kipu ei riipu eläimen koosta. Kaltoin kohdeltu norsu aistii kovaa kipua siinä kuin kissan hampaisiin joutunut hiirikin. Yksi eläintieteissä noussut kysymys on eläimen kroonisen kivun tunnistaminen. Eläimen käytöstä tulkitaan virheellisesti, kun ei tunnisteta sen tuntemaa kroonista kipua. Telkänranta nostaa esimerkkejä norsujen, kissojen, koirien ja lehmien kroonisesta kivusta ja kipukäyttäytymisestä.

Vaistot joutavat romukoppaan

Kun eläinten käyttäytymistutkimus otti ensiaskeleitaan 1930-luvulla, eläinten käyttäytymisen selitykseksi otettiin käsite vaisto, siis geneettisesti ohjelmoitunut tiedostamaton käyttäytymiskaava. "

Vaiston käsitteessä on nykyään olennaista toistuvuus ja kaavamaisuus, tietyn synnynnäisten ydintoimintojen ketjun läpikäyminen. Siinä ketjussa voi olla opittuja linkkejä ja erilaista opittua tilpöhööriä vaikka kuinka paljon.


Vaiston käsityksen mahdolliseen romukoppaamiseen vaikuttaa, mitä tarjotaan tilalle. Telkänranta tarjoaa mm. "tunnetta" (feeling) ELÄIMILLE, ja pieleen menee, että ryskyy, vaikka esimerkiksi eroottinen perherakkaus saattaakin olla eläinten pesimävaiston perillinen mm. siten, että vastaa samoihin biologisiin "haasteisiin", ja se toteutetaan tai "täytetään" samaan tapaan. Ne ovat kuitenkin aivan erilaisia entiteettejä alkaen siitä, että rakkaus on kielellisrakenteisen tajunnan ilmiö, jolla on kohde, eikä se ole minkään kaavan pakonomaista suorittamista.


"A": "Tutkimuksen edistyttyä monet eläinten edesottamukset, joita tavattiin selittää ”vaistolla” tai ”vietillä”, ovat osoittautuneet joukoksi keskenään aivan erilaisia ilmiöitä. Suurin osa selkärankaisten eläinten toiminnasta on seurausta synnynnäisen ja opitun erilaisista yhdistelmistä. "

Ne ovat useimmiten juuri vaistoja edellä mainitussa mielessä!


Vaiston käsitteelläkin on kuitenkin rajoituksensa: Täysin kaavamaista geeniperäisten raketiden ohjaamaa reagointia ei kannata nimittää vaistoksi, vaan suoraan ehdottomaksi refleksiksi. Edelleen: KAIKKI tuollaiset,yksittäiset reaktiiot, koska tahansa ja missä tahansa, EIVÄT ole vaistoja. Vaiston käsite olisi syytä rajoittaa selkärankaisiin, joilla on myelinisoituvat aksonit, ja siten aitoa oppimista. Se on usein myös yksinkertaisten ehdottomien refleksien tarkan toiminnan ehto.

"A": " Esimerkiksi muuttolintuja niiden reiteille ei ohjaa vaisto, vaan kokeneilta muuttajilta opittu sekä lintujen työkalupakissa oleva magneettiaisti. Kun ennen meilläkin niin yleinen kiljuhanhi on liki kadonnut seurauksena niiden hillittömästä metsästämisestä Keski-Aasian talvehtimispaikoilla, Ruotsissa on pannut vasta kuoriutuneita kiljuhanhenpoikasia valkoposkihanhipariskuntien kasvatettavaksi tarkoituksena suunnata kiljuhanhien muuttoreitti turvallisemmille alueille. Vastaavaa uusien reittien opettamista mutta eri konstein harrastetaan suojelusyistä Yhdysvalloissa ja Kanadassa trumpettikurjille ja trumpettijoutsenille. "

RJK: Tämä on kyllä mitä arkkityyåillisin vaisto! Ei se AISTI sitä suoraan "ohjaa" (saati "keeni"...)!

"A": " Oppimista eri asteissa

Saalistuskäyttäytyminen on kaikilla petoeläimillä oma sisäsyntyinen käyttäytymistarpeensa. Saalistaminen itsessään tuottaa mielihyvää, vaikkei saalista tulisikaan.

Saalistuskäyttäytyminen on kaikilla petoeläimillä oma sisäsyntyinen käyttäytymistarpeensa. Saalistaminen itsessään tuottaa mielihyvää, vaikkei saalista tulisikaan. Kuva: Tuulikki Kärkkäinen

Telkänranta jakaa eläinten oppimisen neljään vaativuustasoon: tottumiseen (esimerkiksi lemmikki- ja kotieläimet), "

Habituaatio, aivan oikein!

Habituaatio on ehdottomienrefleksien keskushermostollista tarkentumista (näön ja kuulon harjaantuminen) tai muuta sopeutumista.

Sillä on periaatteessa sama FIEDSIN MEKANISMI kuin ehdollistumisellakin SOLUTASOLLA, mutta se esintyy synnynnäisissä ehdottomissa reflekseissä, jotka eivät myöskään kokonaan häviä (paitsi vamman seurauksena).

Fieldsin mekanismi löydettiin aivan ensimmäiseksi habituaation piiristä, sähkökalojen näön tarkentumisen mekanismina hermosignaalien tarkentuvan temporaalisen summautumisen muodossa (laukaistakseen jonkin neuronin varauksenpurun ja näköaistimuksen, Michael V.L. Bennett1971).

" ehdollistavaan oppimiseen, mallioppimiseen ja oivaltavaan oppimiseen. "

Nämä ovat kaikki EHDOLLISTUMISEN, ns. korkeamman hermotoiminnan muotoja. Näiden erot johtuvat hermostonulkoista seikoista. (Habituaation ero näihin johtuu siis keskushermostonsisäistä syistä; sitä ei pidä sekoittaa myöskään jonkin aistimen TURTUMISEEN johonkin ärsykkeseen, joka on äärishermoston ilmiö.)


"A": " Mikään eläin ei kuitenkaan totu, jos sen sisäinen motivaatio toisenlaiseen käyttäytymiseen on voimakkaampi kuin mukautumisen suoma. Esimerkiksi Telkänranta ottaa sian, niin villin kuin kesynkin ja sen tonkimisen ja pureskelun tarpeen. Käyttäytymistarpeet ovat niin keskeinen osa eläimen aivokemiaa, ettei eläimellä ole keinoja tottua sellaiseen ympäristöön, jossa se ei voi toteuttaa voimakkaita sisäisiä motivaatioitaan, vaan eläin kärsii, stressaantuu ja masentuu, voi siis huonosti. "

RJK: Silla ei ole vähäisintäkään pakkomiellettä tonkia, jos se saa muutenkin koko ajan ruokaa eteensä, ja jos sen ei tarvitse merkata reviiriään! Tästä on tehty kokeita myäs tarhaketuilla (naaleilla) ja todettu tämä seikka ( mm. FT Teppo Rekilän väitöskirja tarhaketuista 1996).

"A": " Ehdollistavasta oppimisesta hyvänä esimerkkinä on toinen tuotantoeläin, lehmä ja sen hakeutuminen säännöllisesti lypsyrobotille. Ehdollistavassa oppimisessa on kautta maailmansivu käytetty pakottamista ja rankaisua. Pelko ja kivun aiheuttaminen ovat viheliäitä opettamiskeinoja, muistuttaa Telkänranta. Tästä esimerkiksi kirjoittaja nostaa selkä- ja nivelkipujen vuoksi vain vaivalloisen hitaasti etenevät norsut. Onneksi väärinkohtelussa ollaan heräämässä. "


EHDOLLISTUMISILMIÖ EI MISSÄÄN TAPUKSESSA TARKOITA PELKKÄÄ IHMISEN SUORITTAMAA PAKOTTAMISTA, VAIKKÄ TÄMÄ ONKIN KÄYTÄNNÖSSÄ AIVOAN MENETLMÄ TUTKIA KAIKKEA EHDOLLISTUMISTA KOKEELLISESTI, KOSKA MUUTOIN OIKEA ALKUPRÄINEN ÄRSYKE EI YLEENSÄ OLE TIEDOSSA!!!

KIrja menee tässä härskin ANTIPAVLOVISTISEN KUSETUKSEN PUOLELLE!


Kyseessä on poliittis-ideologinen OLKIUKON RAKENTELU EIKÄ TIEDE!

"A": " Edellä kuvatussa kiljuhanhenpoikasten ”uudelleenkoulutuksessa” on oppimisen kannalta kyse mallioppimisesta. Kotoisena esimerkkinä on kirjassa Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksen koesarja, missä tavoitteena on saada Saimaan vesistöön istutettavat nieriänpoikaset pysymään hengissä, kun ne tähän asti ovat joutuneet miltei välittömästi petokala kuhan vatsaan. Poikasia on opetettu pelkäämään kuhanhajua vedessä. Tulokset siinä, millä asetelmilla ja ehdoin poikaset ovat mallioppineet, on tuottanut yllättäviä tuloksia. "

RJK: Tässä on kyseessä "habitointi" eikä ehdollistaminen, sillä ehdollistuminen on lajilla joilla on aivokuori (cortex).

"A":

Harakalle on maalattu täplä paikkaan, jonka se voi nähdä vain peilin kautta. Harakka tunnistaa peilistä itsensä ja yrittää päästä täplään käsiksi.

Harakalle on maalattu täplä paikkaan, jonka se voi nähdä vain peilin kautta. Harakka tunnistaa peilistä itsensä ja yrittää päästä täplään käsiksi (pienten kuvien sarja). Kirjan kuvitusta.

Oivaltavassa oppimisessa keskeistä on se, että eläin keksii ensin ratkaisun ja vasta sitten toteuttaa teon. "

RJK: Eläin keskii sen toiminnassa tai matkimalla, ei "AJATELEMALLA", kuten ihminen!

"A": " Oivaltava oppiminen vaatii älykkyyttä. Eläinten oivaltamisen ja älykkyyden osoituksena pidetään eläimen kykyä käyttää hyväkseen työvälinettä tavoitteensa saavuttamiseksi. Monissa testeissä kuitenkin eläin on saattanut käyttää työvälinettä saadakseen käsiinsä sellaisen työvälineen, joka auttaa lopullisessa ratkaisussa, tai se on muokannut ja kehittänyt käsillä olevaa työvälinettä tarvettaan paremmin palvelevaksi."

Tähän tarvitaan vain TÄYSIN EHDOLLISIA refleksejä, muiden lisänä ainakin! (Ivan Pavlov, Anatoli Ivanov-Smolenski).

"A": "Ajattelumme on todella mullistunut tutkimustulosten myötä, sillä vielä 1960-luvulla työkalujen valmistaminen oli yksi niistä asioista, joihin vain ihmisen uskottiin kykenevän. Työkalujen käyttö oli tuolloin jopa yksi ihmisen määritelmiä.

Oivaltavaan oppimiseen yltävät ihmisen lisäksi ainakin delfiini ja valas, norsu, sika, varislinnut kuten varis ja korppi, eräät papukaijat sekä muutamat apinalajit. "

RJK: Kyseessä ei varsinaisesti ole mikään erityinen oppimisen laji, ja nimityskin on vahvasti epäonnistunut. "Oivaltavan oppimisen" ei välttämättä tarvitse olla TIETOISTA edes IHMISELLÄ!

Ihminenkin oppii tiedostamattaan mutta oivaltavasti mm. ajamaa polkupyörällä asiaa harjoitellessaan. Siinä eivät mitkään lukuharjoitukset auta.

"A": Monille eläimille on tehty erilaista oivaltamisen vaativuustasoa mittaavia peilikokeita, missä palkintona oleva herkku heijastuu peilistä, mutta piilossa olevan ruuan oikea paikantaminen perustuu monimutkaisempaan päättelyyn ja haju on oppaana eliminoitu. Porsaat ovat näissä kokeissa nokkelia.

Äly liittyy myös muistikapasiteettiin, minkä äärirajoja on mitattu eri eläimillä runsaasti. Kerrassaan mainio esimerkki kirjassa on kyyhkyjen muistin testaaminen länsimaisen taiteen muistinvaraisessa tuntemisessa. Kokeilla haetaan eläimen kapasiteettia ja tietoisuudentasoa, mikä myös auttaa ymmärtämään eläimen käytöstä ja tarpeita. "

RJK: Eläimillä ei ole meidän tyypistämme tietoisuutta, tietoista tajuntaa.

MIllainen niillä mahdollisesti on, sen tietäminen olisi "telepatiaa. Sitä ei ole edes ihmiten välill', ei kaapeleilla, eikä ilman! Tajunnat kommunikoivat VAIN AISTINTEN VALITYKSILLÄ, joskus tosin alitajuisesti.

"A": " Muistikapasiteettitutkimusten tulosten perusteella tutkijat arvelivat, että muistilla voi olla luultua paljon tärkeämpi merkitys monien muidenkin eläinten luonnonvaraisessa elämässä.

Muistin lisäksi mielenkiintoinen tarkasteltava on kyky yleistää. Telkänrannan mukaan kyky yleistää sujuu jo melko yksinkertaisilla aivoilla, mutta mitä älykkäämpi eläin on, sitä helpompaa ja nopeampaa sille on opittujen asioiden soveltaminen uusiin yhteyksiin. Äly on sinänsä yksi avu monien joukossa. Se ei suinkaan ole kaikille lajeille se tärkein, vaan lajin säilymisen kannalta oleellisempaa voi olla vaikkapa kyky kiihdyttää ja juosta nopeasti.

Kun on tunteet

Hoivaamisentunne on yksi eläinten perustunteista. Eläin myös tuntee kiintymystä, tässä paviaani toista nisäkäslajia kohtaan.

Hoivaamisentunne on yksi eläinten perustunteista. Eläin myös tuntee kiintymystä, tässä paviaani toista nisäkäslajia kohtaan. Kirjan kuvitusta.

Helena Telkänranta noudattaa tunteissa seuraavaa jakoa: aggressio (suuttumus), suru, pelko ja ilo, jonka hän jakaa neljäksi itsenäiseksi positiiviseksi tunteeksi, nimittäin mielihyväksi ja sen tavoitteluksi, seksuaaliseksi haluksi, leikkisyydeksi ja hoivantunteeksi. Näiden lisäksi hän mainitsee helpotuksentunteen, joka muodostuu pelon ja ilahtumisen yhdistelmästä. "

RJK: Nämä eivät ole (tietoisia, kohteellisia) tunteita (feeling), vaan EMOOTIOITA, jotka laukaisee jokin ärsyke! Eivät tosin kaikki, vaan siellä on myös vietteihin ja vaistoihin rinnastettavia ilmiötä (ainakin eläimillä).


Telkänranta SOTKEE SILLI KATSOA TIETÄVÄN ASIASTA MITÄÄN!

"A": " Hän mainitsee tunteiden yhteydessä myös nälän-, janon-, inhon-, väsymyksen- ja sairaudentunteet. Vaikka psyykkinen ja fyysinen on tunnetusti kuin sama ilmiö eri näkökulmasta tarkasteltuna, pidän jälkimmäisiä ennen muuta fyysisperustaisina aistimuksina. "

Nälkä ja jano ovat AISTIMUKSIA. Inho on emootio.

"A": " Eläimet, ennen muuta nisäkkäät ja linnut, omaavat samat perustunteet kuin mekin. Pariutuminen ei ole pelkkää ”panoa”, vaan molemminpuolista seksuaalista mielihyvää. Lintu ei rakenna pesää tai syötä poikasiaan pakkomielteisesti, vaan saa siitä hoivaamisen tyydytystä jne. Sen sijaan kostonhalu edellyttäisi toisen asemaan asettautumiskykyä. "

RJK: Pakkomielteisestäkin toiminnasta voidaan saada tyydytytä: JUURI SIKSI sitä usein tehdään eikä TULOKSEN takia!

"A": " Kun eri eläinlajien tunteita, oivaltamiskykyä ja käyttäytymistä tutkitaan, ei ole yhdentekevää tulosten luotettavuuden kannalta, millaisissa oloissa eläimiä pidetään kokeiden ulkopuolella: onko tila pelkkä ahdas säilytystila vai saako eläin liikkua, leikkiä, soveltaa luontaisia mahdollisuuksiaan ja kehittyä. ”Pitäisikö laboratorioeläinten oloja parantaa jo siksikin, että se joissakin tapauksissa parantaa koetulosten luotettavuutta”, Telkänranta heittää täkyn ilmiselvänä tavoitteenaan myös kaikin puolin eettisemmän ja lajityypillisemmän eläinten kohtelun yleinen omaksuminen.

Millaista on olla eläin? on niitä teoksia, jotka tuntuisi tarpeelliselta lukea toiseen kertaan. Tietoa ja ajattelemisen aihetta se antaa siinä mitassa. Se on niitä kirjoja, joiden soisi kuuluvan kodin peruskirjastoon – siitä huolimatta, että tämäkin tieto aikaa myöten vanhenee.  Hakuteoksena käyttämistä helpottaa lopussa oleva asiahakemisto, missä on eri asia-aiheiden lisäksi aakkosjärjestyksessä kaikki ne eläimet sivunumeroviittauksineen, joista kirjassa on kerrottu. Jos siis haluan tietoa vaikkapa kanan tai hevosen käyttäytymisestä ja tarpeista, asiahakemiston kautta pääsen palaamaan oikeisiin kohtiin kirjassa.

Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015, liitteineen ja hakemistoineen 293 sivua.

P.S. Biologi Helena Telkänrannalle on myönnetty Lauri Jäntin säätiön palkinto teoksesta Millaista on olla eläin? Palkinnon suuruus on 15 000 euroa. (21.1.2016) "


Palkinto on mennyt väärään osoitteeseen kuten kaikki palkinnot nykyään.

Risto Juhani Koivula kommentoi_ 7. tammikuu 2017 16:23

Jari-Pekka Vuorela kommentoi

Frans de Waal ei ole Koivulan tapainen ihmisen kuolemattomaan sieluun uskova leninistikreationisti vaan kunnon evolutionisti ja materialisti. Hän käy läpi koko eliökunnan kognition tutkimuksen, myös Hansin ja Alexin tapaukset, uusimmassa teoksessaan. Suosittelen.

Frans de Waal: Are we smart enough to know how smart animals are? Granta Books, 2016 "

Tiedät helvetin hyvin, että minä en ole mikään "kreationisti" enkä "kuolemattomaan sieluun uskova"!

Frans de Waal on haistapaskantieteiljiä:

http://www.tieteessatapahtuu.fi/995/kesk.htm#koi

Moraalisäännöt eivät voi olla geeneissä (Risto Koivula)

Tieteessä tapahtuu -lehdessä 1/99 professori emerita Kirsti Lagerspetz kirjoittaa Frans de Waalin teoksesta Hyväluontoinen. Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä. Teos käsittelee ilmeisesti pääasiassa simpanssien käyttäytymistä. Kommentoin vain Lagerspetzin kirjoitusta, en itse kirjaa. Eräät kirjoituksen ajatukset nimittäin merkitsisivät sitä, että suurin piirtein kaikki yhteiskuntatieteiden tähänastiset tulokset, menetelmät ja näkökulmat olisivat täysin päin mäntyä, jos nämä ajatukset olisivat tosia. Ongelmattomia de Waalin-Lagerspetzin johtopäätökset eivät ole puhtaasti biologiseltakaan kannalta.

Lagerspetz toteaa muun muassa: ”Jos moraalisuuden rakenneosia voidaan tunnistaa muista eläimistä, on todennäköistä, että myös ihmisessä moraalinen käyttäytyminen perustuu perinnölliseen luonteeseemme. Sitä ei ehkä tarvitsekaan käsittää erikseen opetelluksi, ihmisluonnolle vastakkaiseksi elementiksi.” Ja sama asia hieman myöhemmin toisin sanoin: ”Mikäli kädellisillä, jotka ovat lähimpiä sukulaisiamme eläinkunnassa, esiintyy spontaania moraalista käyttäytymistä, ei voida ajatella, että ihmiselläkään moraali perustuisi pelkälle oppimiselle, että se olisi jatkuvaa itsekkään luontomme kieltämistä. On ajateltava, että sekin on ... ohjelmoitu biologiseen perimäämme.”... ”Monien esimerkkien kautta de Waal todistaa, miten (biologinen, RK) evoluutio on tuottanut moraalisuuden edellytykset: sympatian ja empatian, jotka ovat moraalisuuden peruspilarit, taipumuksen kehittää sosiaalisia normeja, keskinäisen avunannon ja oikeudenmukaisuuden tajun ja kiistojen selvittämisen mekanismit".


Jo ensimmäisessä lainauksessa on oletettu ”selviöinä” ainakin kolme julkilausumatonta ja todistamatonta sisäänrakennettua piilo-olettamusta:


Ensinnäkin oletetaan sitä suoraan sanomatta, että simpanssien käyttäytyminen ilman muuta muka olisi geneettisesti perittyä eikä opittua.


Toiseksi pidetään ”selviönä”, että jokin geeniperäinen ”ikuinen ihmisluonto” on olemassa: ellei moraali olisi geeniperäistä asiatietoa, se voisi olla vain ”todellisen ihmisluonnon”, nyt kuitenkin ”itsekkään”, ja toisaalla myös ”petomaisen”, kieltämistä. Tämä merkitsee sellaisen päättelyjärjestelmän käyttöönottoa, jossa vain sosiobiologismin sisäiset vaihtoehdot ovat sallittuja: ellet usko perinnölliseen moraaliin, uskot siis esimerkiksi tappaja- ja kannibaali-ihmisluontoon, ja päin vastoin. Erityisen yllättävää on, että ilmeisestikin kaikenlainen opeteltu on sille ihmisluonnolle vastakkaista. Juuri siten kuitenkin johdonmukaisessa sosiobiologismissa pitääkin olettaa.


Kolmanneksi moraali katsotaan geeniperäisenä yksilön ominaisuudeksi, eikä yksilöön nähden ulkoiseksi yhteisön säännöstöksi. Tämä on ns. hyve/pahemoraalia, jonka mukaan yksilö itse eikä hänen tekonsa on hyvä tai paha, oikea tai väärä. Tämä moraalitulkinta on analoginen ja yhteensopiva sellaisen oikeustulkinnan kanssa, että juridista lakia rikkonut kansalainen on tuomittava vankilaan siksi, että ”hän on roisto", mistä hänen rikkomuksensa nähdään vain todisteena eikä siis tuomion perimmäisenä syynä. Sellainen moraalikäsitys ei ole sovitettavissa yhteen nykyaikaisen oikeuskäsityksen kanssa.

De Waalin-Lagerspetzin piilo-oletusten asianmukaisesta luonnontieteellisestä todistamisesta vaikkapa vain joidenkin käyttäytymismallien osalta pätkähtäisi Nobelin palkinnot ainakin lääketieteestä ja taloustieteestä. Sellaiseen todistamiseen ei kyllä taatusti riittäisi pelkkä elikoiden tai ihmisten tarkkailu, yhtä vähän kuin luonnon mekaanisten ilmiöiden tarkkailu olisi automaattisesti koskaan johtanut oivaltamaan saati todistamaan Galilein ja Newtonin keksimiä mekaniikan lakeja, puhumattakaan vaikkapa suhteellisuusteoriasta. Pitäisi sulkea pois muut selitysmahdollisuudet. Pitäisi myös paikantaa ainakin jokin moraaligeeni, ja kuvata jokin sen mutaatiosta seuraava ”moraalisairaus” ihmisellä ja simpanssilla. Ja ”sairauden” välittävänä mekanismina ei saisi olla tajuntaan nähden ulkoinen esimerkiksi aistinten fysiologiaan liittyvä tekijä, sehän olisi silloin vain ”tavallinen” poikkeavuus.


Ja jos tältä pohjalta vielä keksittäisiin ihmisen moraaligeenejä stimuloiva tai niiden jotakin tuotetta simuloiva erityinen moraalilääke, esimerkiksi sumute, jolla sodatkin taukoaisivat, ei Nobelin rauhanpalkintokaan varmasti olisi liikaa vaadittu...
 

Ihmisen evoluutiossa opitut käyttäytymismallit ovat syrjäyttäneet perityt

Televisiossa esitettiin taannoin Afrikan viidakossa kuvattu dokumenttielokuva käyttäytymiseltään sotaisan simpanssipopulaation ”arkipäivästä” (vai liekö ollut juhla), jossa apinat metsästysretkelle lähtiessään kuin saaliinhimonsa lisäämiseksi rouskuttelevat suihinsa yhden ilmeisen terveen yksilön lauman pennuista, niin että se siitä hyväluontoisuudesta. Moraaliselta kannalta tarkasteltuina perin härskit temput näyttävät valitettavasti onnistuvan lajiominaisuuksien puolesta oikein ”hyvin” niin ihmisiltä kuin simpansseiltakin.


Kun behavioristit ja freudistit kiistelivät varhaislapsuuden ja muun kasvatuksen merkityksestä 1970-luvun tietämissä, raportoitiin populaaritieteellisissä julkaisuissa ja ohjelmissa tutkimuksista, joissa simpanssia ”yksinkertaisemmatkin” apinat, jotka oli pentuina ruokkinut metallinen tai muovinen keinoemo ilman yhteyttä lajitovereihin, eivät luonnostaan osanneet juuri mitään, vaikka ne aikuisina olisikin palautettu lajitovereiden joukkoon. Jos esimerkiksi lisääntyminenkin on opittua, niin mitä sitten jää geneettisesti perityille malleille?
Kognitiivisten taitojen evoluution peruskuvio kädellisillä ja laajemminkin on ollut se, että kerran kehittymään lähdettyään opittujen ns. ehdollisten refleksien järjestelmä, jonka ”koneisto” on aivokuori cortex, on syrjäyttänyt geeneihin ohjelmoituneiden ns. ehdottomien refleksien järjestelmää. Perusolettamus jostakin tietystä simpanssin käyttäytymismallista tuleekin olla, kunnes toisin todistetaan, että se on matkimalla ja ehdollistumalla opittu malli.


Ihmisellä kielelle perustuva rationaalinen ajattelu, johon liittyy myös tietoisuus, on sittemmin ilmeisesti biologisesti lyhyehkön ajan kuluessa ”kaapannut” biologiselta ehdollisten refleksien järjestelmältä koneiston ja valjastanut sen yhteiskunnallisen ns. kulttuurievoluution palvelukseen (ks. esim. Marty Sereno: A brain that talks, Discover 6/96).
 

Lait, tavat, uskonnot ja moraali

Sympatia ja empatia moraalin peruspilareina kuulostaa siltä, että moraalisia oltaisiin (vain) niitä kohtaan, joista pidetään. Siinä toisessa biologismin variantissa katsotaan päin vastoin lakien ja moraalisääntöjen palautuvan yksilöiden suhteiden sääntelyyn niemenomaan silloin, kun nämä eivät pidä toisistaan, vahinkojen minimoimiseen yhteisön kannalta ristiriitatilanteissa. Näin usein tehdään myös kokonaan sosiobiologismin ulkopuolella. Moraali ei kuitenkaan välttämättä ole vain ristiriitojen sääntelyä.


Lakien ominaispiirre on, että niitä valvoo tähän nimenomaiseen tarkoitukseen perustettu väkivaltakoneisto. Laki ja moraali ovat toisiaan täydentäviä ja joskus myös vaihtoehtoisia normatiivisen sääntelyn järjestelmiä. Moraali on normatiivisen sääntelyn korkein muoto, jolle lakienkin sääntelytehtävien pitäisi hiljalleen siirtyä, jos yhteiskunta kehittyy eteen- eikä taaksepäin. Mitä korkeampi moraali, sitä vähemmän yhteiskunta käyttää tai joutuu käyttämään väkivaltakoneistoa.


Moraali ei kuitenkaan ole absoluuttista. Esimerkiksi tieteessä, bisneksessä, taiteessa tai politiikassa ovat omat moraalisääntönsä, ja rajatapauksissa saattaa viimekädessä juuri tosiasiassa noudatettavasta moraalikoodista riippua, mikä mainituista elämänalueista jossakin tietyssä toiminnassa on kyseessä.


Moraalin kehitys on riippuvaista tieteen kehityksestä, ja samalla se on myös tieteen tulevan kehityksen eräs edellytys. Moraalitajuntaa ei kuitenkaan pidä samaistaa tavallisen kaukonäköisen päämäärärationaalisen toiminnan kanssa: moraalisessa sääntelyssä jokin yhteisöllinen normi, jonka ei tarvitse olla tyhjentävästi tieteellisesti perusteltu, vaikuttaa yhtenä toiminnan reunaehtona, joskus sen syynäkin.


On olemassa vielä muitakin normatiivisen sääntelyn muotoja, kuten ”äidinmaidossa” äidinkielen tapaan omaksutut tavat, joiden periaatteessa ainoaksi tehtäväksi on jäänyt osoittaa henkilön kuulumista johonkin tiettyyn ryhmään, esimerkiksi ”sivistyneisiin ihmisiin” (ks. esim. Oleg Drobnitski: Moraalikäsite). Järjestöllisten normien piiriin tai siitä pois yksilö voi siirtyä vapaaehtoisesti. Lähinnä järjestöllisiä normeja ovat nykyisin myös ammattikuntien eettiset ohjeet, kirkkojen normit sekä mm. YK:n ihmisoikeuksien julistus jäsenhallituksille. Järjestöllisistä normeista pyritään usein tekemään moraalinormeja.
Erityisestä uskonnollisesta normatiivisesta sääntelystä on kyse vain silloin, kun normia noudatetaan ”sielun pelastukseksi”. Jos uskontokunnan normi on omaksuttu tapana äidinmaidossa sen kummemmin sen sisältöä pohtimatta, se on tapa. Jos taas uskontoperäistä normia noudatetaan, koska ollaan vakuuttuneita nimenomaan tämän normin välttämättömyydestä, oli sen Jahven, Allahin tai Shivan kanssa sitten niin tai näin, niin kyseessä on moraalinen käyttäytyminen. Ja kyse oli tässä siis normeista, joita henkilö tosiasiallisesti noudattaa, ei sellaisista, joita hän vain pitää suotavina tai tarjoaa muiden noudatettaviksi.
 

Tiede ja sosiobiologismi

Juuri koskaan ei näe väitettävän, että tavat, uskonnot tai äidinkieli olisivat geeneissä: kaikki tietävät, että Suomeen adoptoidusta kiinalaisvauvasta tulee kiinalaisen näköinen suomalainen ja päin vastoin. Jos olemme sosiobiologismin suossa napaamme myöten uskoessamme moraalin ihmisluonnon kieltämiseksi, niin olemme siellä kurkkuamme myöten olettaessamme moraalisääntöjen olevan geneettisesti perittyä asiatietoa. ”Geeniperäisenä” moraali olisi normatiivisen sääntelyn muodoista alkeellisin: mitä enemmän käyttäytyisimme geeneistä, sitä moraalisempia olisimme! Lait olisivat sitten ilmeisesti valtiollisiksi normeiksi korotettuja geenisääntöjä, jotka mahdollistaisivat ”perverssien” toimittamisen ”laillisesti” vankilaan tai hautaan, ettei yhteiskunta vain pääsisi ”degeneroitumaan”! Ja tavat, teoriat, opinkappaleet, ehkä kielikin, ne kun eivät kerran ole geeniperäisiä, olisivat sitten alusta loppuun pintakiiltoa, taktiikkaa, diplomatiaa, supisitirariteettia, huijausta...


DeWaalin-Lagerspetzin oletukset johtavat siis näkemään itse yhteiskunnan sosiaalisine normeineen päähämme geneettisesti ohjelmoituneiden tajunnallisten rakenteiden materialisoituneena kuvana, mikä onkin sosiobiologismin ideologian perussanoma. Koko nykyaikainen tieteemme kyllä pohjautuu sille aivan päinvastaiselle käsitykselle, että tajuntamme olisi ulkoisen objektiivisen todellisuuden ilmiöiden, niin fysikaalisten, biologisten kuin yhteiskunnallistenkin, historiallisesti tarkentuva kuva.


Käytän termiä (sosio)biologismi edellä mainitsemassani hieman toisessa merkityksessä kuin Lagerspetz, joka näyttää nimittävän sosiobiologiaksi vain ”pahan” ihmisluonnon teorioita ja ns. itsekkään geenin teoriaa. Itsekkään geenin teorian ei terminologiani mukaan tarvitse aivan välttämättä olla sosiobiologismia lainkaan, jos oletetaan sellaisten geenien, jotka määräävät jonkin kategorisen käyttäytymismallin ja asettuvat täten oppimisen esteeksi, pelanneen itsensä ja geeniohjelmoituneet käyttäytymismallit ulos ainakin pääasiassa jo ennen ihmistymistä.
Sosiobiologismilla on ”tilausta” trikkinä poliittisen keskustelun kääntämiseksi siitä, millainen yhteiskunnan pitäisi olla, valetieteelliseksi mihinkään johtamattomaksi jauhamiseksi siitä, millainen ihminen muka ”todella on”. En suinkaan väitä, että voitaisiin suunnitella millainen yhteiskunta tahansa, mutta väitän, että yhteiskunnan kehitystä määräävät yksilöön nähden ulkoiset, eivät sisäsyntyiset lainalaisuudet. Sosiobiologismin tilaus on ohimenevää.

Kommentoi

Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!

Liity verkostoon Aamulehti Blogit

© 2017   Perustanut: Aamulehti.   Toiminnon tarjoaa

Merkit  |  Ilmoita ongelmasta  |  Palveluehdot