Naapurisovun tärkeydestä

[Anna Timmerbacka]

Suomessa asuessani tutuksi ovat tulleet niin keskustan juoppotappelut kuin eksentristen naapurien harrastama kierrätystavarabisnes taloyhtion eteisessä, mutta vasta täällä Englannissa olen alkanut toden teolla harkita muuttoa erämaan keskelle erakkomajaan. Tänne tultuani, kaksi vuotta sitten, kärvistelin ensin vuoden verran asuntolassa, joka näin jälkikäteen ajatellen muistutti kovasti Danten Jumalaisen Näytelmän Helvetin tuskaisimpia piirejä. Täydellisen katastrofin (vuotava ja hajoava kaksionrotisko petkuttavalla vuokraemännällä) jälkeen loysin miehekkäämmän puoliskoni kanssa uuden asunnon, jonka valitsimme sillä perusteella, että kylpyhuoneessa oli kaakelit ja suihkukoppi.

Suomalaiset totisesti ovat hemmoteltuja, koska saavat nauttia sellaisesta luksuksesta kuin muovi-tai parkettilattiat, kaakelit, suihku ja kaksikerroksiset ikkunat. Olen kuitenkin joustanut omista asumiseen liittyvistä vaatimuksistani jatkuvasti ja oppinut sekä imuroimaan karvaisen lattiamaton, että raapimaan hometta pois seinistä. Suomalaiset ovat myos lainkuuliaisempia englantilaisiin verrattuna, joille kaikki säännot on luotu rikkomista varten. Lisäksi alan olla sitä mieltä, että englantilaiset eivät tunne häpeää eivätkä pelkää kasvojensa menettämistä, vaikka miten nolaisivat itsensä kaikkien silmissä.

Asunto-ongelmani mielenkiintoisuutta lisää se, että poikaystäväni on singaporelainen ja tottunut siisteyden lisäksi myos siihen, että naapurit saa kuriin soittamalla poliisille. Täällä yrityksemme saada virkavalta paikalle aamuyostä naapuruston juhliessa on kääntynyt aina mustan huumorin puolelle, koska ainoa neuvo, jonka me olemme saaneet, on ollut kehoitus pitää melupäiväkirjaa. Anteeksi mitä?

Huumori senkun koveni, kun kerran puoli kolmen maissa aamulla (ensin huudettuamme ikkunasta ja soitettuamme poliisille turhaan) poikaystäväni meni yovaatteissa ulos valittamaan naapurille, joka soitti (kammottavaa reggae) musiikkia paremminkin yokerhoon kuin oiseen kerrostaloon soveltuvalla volyymilla. Musiikki ei suinkaan hiljentynyt ja poikaystävälleni vastattiin, että kyseessä oli asunnon omistajan tyttoystävän 30-vuotissyntymäpäivät.
Anteeksi mitä?

Nykyään olemme jo antaneet periksi, ostaneet kasan korvatulppia ja haaveilemme muuttavamme bisnesalueelle, kauaksi Brightonin rennosta biletysmeiningistä. Viimeksi kun alakerrassa soitettiin musiikkia niin kovaa, että lattia tärisi, poiskaystäväni meni taas valittamaan ja sai jälleen kerran vastaukseksi - ei anteeksipyyntoä, vaan selityksen meteliin. Alakerran pojat juhlivat bändin perustamista.

Anteeksi mitä? En tiedä mitä yksikään meteloivistä naapureistamme oikeasti ajattelee, mutta tuollaiset vastaukset ja selittelyt antavat ymmärtää, että tämä talo, kaupunki ja koko planeetta pyorii nimenomaan heidän elämänsä ympärillä ja että heidän syntymäpäivänsä ovat näin ollen tärkeämpiä kuin koko korttelin uni. Luulevatko he aivan tosissaan, että minä, ventovieras, välittäisin heidän syntymäpäivistään ja toivottavasti pian kaatuvista bändihankkeistaan?

Miten suuret kaupungit, jonka asukkaat ajattelevat näin, voi selviytyä? Eiko hyvän käytoksen minimi ole se, ettei häiritse muita ihmisiä?

[Hannu Tiainen]

Tule kiireellä pois sieltä. Tosin täällä kyllä odottavat perinteiset opiskelijan murheet, kuten köyhyys ym.
Ehkä kuitenkin saa nukkua yönsä rauhassa, edellyttää tosin paksunahkaisuutta ettei välitä huolista ja murheista niin saa herkästi unen päästä kiinni.

[Eagles fly singly]

My home is my castle. Earplugs or not.

[Suvi Johanna Kovero]

Ihanan karu kuvaus ulkomailla asumisesta! Tulee mieleen omat kuukaudet Haagissa, meno oli jokseenkin samanlaista ja olosuhteet käytännöllisesti katsoen surkeat (rottia keittiönkaapissa, kylmää vettä suihkussa, sähköt poikki useimmiten jne...). Mutta jostain syystä siinä olemisessa piili jotakin niin mystisellä tavalla kivaa, että kaipaan sinne edelleen (sillon tällön). :) Tsemppiä Anna teille sinne Englantiin!

[Anna Timmerbacka]

Muutin tänne siksi, kun kyllästyin pääsykoerumbaan ja pääsin helpommin englantilaiseen yliopistoon. Pidän ulkomailla asumisesta, jo senkin takia, että se saa näkemään Suomenkin aivan eri tavalla. Tulevaisuudessa voin asua aivan missä tahansa.
Englanti on pahamaineisen kuuluisa huonosta hygienieasta, asumisen tasosta ja sikailevasta porukasta. Oman analyysini mukaan täällä kärsitään sellaisesta hälläväliä-asenteesta rakennushommissa, joten ovet eivät mahdu raameihin, hanat on asennettu kummallisesti jne.

Olisi tietenkin voinut etukäteen miettiä onko kaikista kaupunkivaihtoehdoista juuri se, jota mainostetaan "Englannin Las Vegasina" juuri minulle se oikea vaihtoehto. Onhan Englannissa myos iltaisin hiljeneviä bisnesalueita, joissa tylynnäkoisen vartijat päivystävät. Sinne seuraavaksi.

[V. Kirsikkala Jr.]

Ulkomailta on erilaisia kokemuksia naapurisovun alalta minullakin. Hauskimpia on Venäjältä 90-luvulla kun kerrostalossa oli aina 2 huoneistoa kytketty samaan puhelinlinjaan eli vain toisesta kerrallaan pystyi puhumaan puhelimessa. Siihen oli etikettikin, vain 15 minuuttia sai kerrallaan puhua. Jos sen ylitti, tuli naapurin mummo hakkaamaan sateenvarjollaan ovea ja voi sitä hospotipospotipomiloin määrää. Minulla oli suomalaista suklaata näitä tilanteita varten ja tarjosin aina naapurille kohteliaasti kun huomasin, että hän on melko perso Fazerin siniselle. Sitten naapurin mummo aina kehui äitiäni :)

[Anna Timmerbacka]

Mummoista tuli mieleen, että ihannenaapurini olisi mukava, puutarhaa hoitava, perinteinen englantilainen vanharouva, jolla olisi koira, jota voisimme miehen kanssa hoitaa naapurin ollessa matkoilla. Tässä fantasiassa yhdistyvät Agatha Christien kirjoista saamani vääristynyt (eihän Suomikaan ole samanlainen kuin 50-luvulla) kuva Englannista ja laiskan ihmisen koirakuume.