Aamulehti Blogit

Harri Mölsä

Otteita päiväkirjastani - Elämää uusperheessä, neljän vuoden tilinpäätös


"Isä" on vähän väsynyt.

Melkein neljä vuotta sitten elämäni muuttui kovasti. Olin siinä vaiheessa hieman yli 40-vuotias ja käynyt hieman aiemmin läpi avioeron 14 vuoden suhteen jälkeen. Lapsia suhteessani ei ollut - pitkälti sen vuoksi että elämä oli ollut viimeiset 10 vuotta hyvin risaista, eikä elämäntilanne pätkätöiden, taloudellisen tilanteen ja muiden syiden vuoksi edes antanut mahdollisuutta harkitakaan perheenlisäystä.

Kesällä 2005 kun sopuisa avioeroni oli käyty jotenkuten läpi, törmäsin internetissä nykyiseen vaimooni, jonka ex-mies oli jättänyt perheensä, johon kuului kaksi lasta: 4-vuotias poika ja 3-vuotias tyttö, muutamaa kuukautta aiemmin. Tulevalla vaimollani oli luokanopettajan tiivis koulutus päällä, hän opiskeli luokanopettajan aikuiskoulutuksessa, jossa tuli tehdä yli 80 opintoviikkoa puolentoista vuoden aikana.

Vaimoni oli sopinut ennen eroansa ex-miehensä kanssa, että tämä hoitaisi tulevan talven aikana lapset viikoilla, jotta hän pystyisi opiskelemaan. Näin tapahtuikin. Hyppäsimme tuntemattomaan nopeasti - kolmen päivän tuntemisen jälkeen vaimoni, lapset ja minä lähdimme lomamatkalle muutamaksi päiväksi Suomeen ja sen jälkeen olemme asuneet vaimoni kanssa saman katon alla.

Ensimmäinen talvi oli kulkemisten vuoksi todella rankka. Ajoimme sen vuoden aikana minun työni ja lasten jokaviikonloppuisten tapaamisten vuoksi yli 100 000 km. Tämä kävi kukkarolle, sillä vaimollani ei ollut muita tuloja, kuin opintotuki ja -lainat. Samana talvena hankimme tulevalle perheellemme oman pesän, vanhan kyläkoulun 21 000 eurolla Etelä-Pohjanmaalta, vaikka isäni laittoikin asiaa kovasti hanttiin. Vaimoni takasi lainani ja näin pääsimme muuttamaan omaan kotiin. Lapset tulivat seuraavana kesänä lopullisesti asumaan luoksemme. Samana kesänä minulta loppuivat työt.

Seuraava syksy oli melkoista rumbaa, sillä lasten isän suhtautuminen muuttui meihin täysin. Hän teki tinkiä minkä kerkesi ja tekstiviestiruuhka oli loputon. Vaimoni ja hänen ex-miehensä saivat myytyä omakotitalonsa eri paikkakunnalta - Luojan kiitos, ja siitäkin oli melkoiset riidat. Talvi ja kevät meni heilta tapellessa elatusavuista (kuntamme sosiaalitoimisto pyynnöistä huolimatta jätti asian hoitamatta täysin, asia oli keskeneräinen melkein vuoden, jonka jälkeen suostuimme kaikkeen siihen, mitä vaimoni ex-mies ehdotti), tapaamisista ja muista käytännön asioista. Mies kävi meillä huutamassa ja meuhkaamassa aina noutaessa lapsia, ja lopulta kielsimme häneltä kotiimme sisääntulemisen tyystin. Hän ei kieltoa noudattanut ja viimein yrittäessämme saada häntä erään kerran pois huutamasta kodistamme, hän suhtautui väkivaltaisesti minuun lasten läsnäollessa, ja jouduimme ottamaan yhteyden poliisiin.

Tämän jälkeen tilanne rauhoittui ja lasten tapaamisten yhteydessä lasten vaihdot on tehty aina julkisella paikalla huoltoasemilla tai vastaavilla, eikä miehellä ole enää ollut tulemista kotiimme.

Tässä vaihessa myös monet muut hankaluudet olivat tuttuja uusperheessämme. Lapset heräilivät usein öisin, roolit perheessämme olivat vakiintumatta, parisuhteessa vanhat historiamme toivat hankaluuksia, uusi tilanne uuvutti myös minua. Ei ollut helppoa elää perhe-elämää yhtäkkiä. Otin yhteyttä kuntamme perheneuvolaan ja pyysin apua.

Kävimme pari kertaa perheneuvolassa, jossa päälimmäinen ohje oli, että minun pitäisi isossa talossamme pysyä erillään ja olla puuttumatta lasten elämään. Perheneuvolan psykologin ajatus oli, että minä en kauan tässä perheessä olisi, vaan lähtisin jatkamaan matkaani jossakin vaiheessa. Tuo neuvo oli jälkikäteen ajateltuna omituinen - hän ei tiennyt perheemme käytännöistä ja elämästä yhtään mitään, eikä edes halunnut tietää. Koin itseni jälleen kerran todella ulkopuolisena. Olin hakenut perheneuvolasta apua rooliini uusperheen isänä, mutta mitään apua en saanut. Myös vanhempani olivat koko ajan toitottaneet, että eivät ne sinun lapsiasi ole. Samana kesänä oli kummityttöni rippijuhlat, ja siskoltani tuli toive, että perheeni ei tulisi juhliin kanssani.

Työtilanteeni oli sentään jotenkin järjestynyt: olin päässyt projektipäälliköksi erääseen EU-projektiin. Työ oli aika rankka kokemus sen vuoksi, että projektin rahoitus ei ollut kunnossa ja koko ajan oli uhka päällä töiden loppumisesta. Taloudellinen tilanne oli koko ajan vaikea. Vaimoni teki opiskelujen jälkeen graduaan ja samaan aikaan toimi epäpätevänä opettajana. Tilanne rassasi häntä voimakkaasti, kuten gradun teko aina kaikkia opiskelijoita.

Isovanhemmilta emme saaneet tukea. Vaimoni vanhemmat ovat jo ikääntyneitä ja heidän perheessään on 10 lasta. Vaimoni on lähtenyt pois kotoa jo 16-vuotiaana ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Omat vanhempani eivät halunneet isovanhempien rooliin. Koko neljän vuoden aikana äitini on hoitanut lapsia noin kuusi tuntia. Hän sentään on käynyt tapaamassa meitä muutaman kerran toiselta paikkakunnalta. Isäni ei ole halunnut edes puhelimessa kuulla sanaakaan perheestäni tai lapsistani tai jaksamisestani. Hän on käynyt uudessa kodissamme yhden ainoan kerran ja varmisti silloinkin tarkkaan, että muu perhe olisi tuolloin poissa. Äitini kertoman mukaan isäni ei ole edes hyväksynyt sitä, että äitini on ostanut lapsilleni joululahjoja.

Olemme uusperheessämme yrittäneet elää niin ydinperhemäistä elämää kuin uusperheessä on ollut mahdollista. Lapset tapaavat isäänsä kerran kahdessa viikossa viikonlopun ja meillä on selkeä jako siihen, että lapsilla on oma isä, minä olen vain Harri. Olen usein puhunut ystävilleni siitä, että olen ihminen jolla on isän velvollisuudet, mutta ei oikeuksia. Tämä koskee myös tunnetasoa lasten puolelta ja osittain myös minun puoleltani. Lapset eivät todellakaan tule minua vastaan, kun tulen töistä, vaikka sitä usein kaipaisinkin. Jopa huomenen toivottaminen lapsilta on usein vaikeaa. Uskon että siihen vaikuttaa alitajuinen tunne lapsilla siitä, että olen tullut heidän isänsä ja äitinsä väliin, ja että minä olen syyllinen siihen, että heidän isänsä ja äitinsä eivät enää asu yhdessä. Lasten isä jatkaa elämäänsä löytämänsä naisen kanssa ja heillä on jo uusi lapsikin.

Minulla työt loppuivat reilu vuosi sitten. Sen jälkeen olen tehnyt ainakin seitsemää eri pätkätyötä: kanttorina, nuorisokodeissa ohjaajana, nuorisotilatoiminnan käynnistäjänä, oman yritykseni puitteissa media-alan töitä, luokanopettajan sijaisuuksia - ihan mitä vaan mitä olen saanut, jotta kykenisimme jotenkin hoitamaan talouttamme. Vaimollani on onneksi kolmen vuoden pesti luokanopettajaksi 50 kilometrin päässä, nyt pätevänä opettajana. Työttömyyskorvaukseen minulla ei ole mahdollisuuksia yrittäjänä. Laskuja on ulosotossa.

Pahimmalta näiden vuosien aikana on tuntunut monien ystävien ja sukulaisten vähättely meidän perheestämme. He ovat vain odottaneet ja odottavat, että koska perheemme hajoaa. Meitä ei ole pidetty perheenä ja minä olen usein saanut tokaisuja, että ethän sinä ole lasten isä. Niin en olekaan, mutta kaiken sen mitä isän vastuulle perheessä kuuluu, olen hoitanut ja yritän hoitaa: koululäksyistä harrastuksiin, hiusten pesun opettamisesta uimaan opettamisen, ruokatapojen opettamisesta itkevän lapsen lohduttamiseen kun elämä on hankalaa.

Periaatteessa lainsäädännön mukaan lasteni elättäminen uusperheessä ei ole minun velvoitteeni, mutta käytännössä asia on toisin. Vaimoni ei aikanaan saanut toimeentulotukea minun tulojeni vuoksi.

Tällä hetkellä olen katkaissut välini omaan isääni ja äitiini, sekä siskooni. En kestänyt enää kuunnella haukkuja, huutoa ja moitteita milloin mistäkin, muun muassa näistä blogikirjoituksista, joissa kuulemma loukkaan milloin ketäkin tuntematonta ajatuksillani ja sanoillani ja aiheutan harmeja äidilleni ja isälleni.

Meidän pelastuksemme on ainakin tähän asti ollut parisuhteessamme. Vaimoni kanssa olemme niin hyvä kimppa, että kannamme toisiamme eteenpäin. En ole ikinä elämässäni saanut keneltäkään muulta ihmiseltä niin varauksetonta tukea kuin vaimoltani. Hän on todella elänyt kanssani myötä- ja vastoinkäymisissä, vaikka emme naimisissa olekaan. Toinen asia mikä kantaa, on lapsemme. Ennen kun minulla ei ollut lapsia, elämän merkityksellisyys oli paljon vähäisempää. Nyt minulla on vastuu myös muista. Vaikka en ole lasten isä, yritän luoda heille eväitä elämään ja heidän tulevaisuutensa on minulle omaa tulevaisuuttani paljon tärkeämpää.

Joskus uupuksen hetkellä, niin kuin eilen seitsemän päivän 12-tuntisten työpäivien jälkeen, sitä miettii elämän tarkoitusta ja oikeudenmukaisuutta. Minulla onneksi on myös muutama ystävä, jonka kanssa voin asioita pohtia, ja vaikka emme vastauksia löytäisikään, he ainakin kuuntelevat vuodatuksiani. Sekin on tärkeää.

Voisitko sinä olla se, joka osaisi kuunnella ystävää silloin, kun toinen on heikoilla ja uupunut? Monella lapsiperheen isällä ei ole ketään, kenelle jakaa huoliaan ja väsymystään.

Tänään jatkan 12 tunnin yöunien jälkeen elämää eteenpäin, uusperheen "isänä" ja menen illalla nuorisokotiin ohjaamaan lapsia musiikin parissa. Elämä jatkuu ja se on tärkeää.

-------------

Liitemateriaali: http://areena.yle.fi/toista?id=2091164

Tagit: päiväkirja

Jaa 

JulieX JulieX kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 08:55
Kirjoituksesi loi minulle uskoa suomalaiseen mieheen. Olet tehnyt voitavasi tilanteesi hoitamiseen päivä kerrallaan ja aina elämä vain ei ole reilua. Toivon kuitenkin, että pääset riittämättömyyden tilasta eroon (koska siihen ei ole aihetta) ja koet elämän tarkoituksellisuuden perheesi kautta. Monessa perheessä asiat ovat huonolla mallilla tämän päivän Suomessa - mutta teidän perheenne ei ole niistä yksi. Kirjoituksestasi tulee esiin rakkaus ja huoli, vastuunkanto ja ylpeys.

Uusperheen lapsena voin vakuuttaa sinulle, että lastesi tunteet sinua kohtaan eivät voi olla samanlaisia kuin biologista isää kohtaan, mutta ne ovat yhtä aitoja. Ne ovat kiistatta erilaisia, mutta syvyys on samaa luokkaa. Anna heille aikaa kypsyä ja nähdä perheenne keskinäinen tuki ja turva. Olisin ylpeä saadessani tuollaisen isän.
ei nimeä ei nimeä kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 09:03
Hieno tie ja pärjäät kyllä ja olette pärjänneet jo...
Anna-Emilia Piirainen Anna-Emilia Piirainen kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 09:12
Pysäyttävä kirjoitus Harri. Lapsena, joka on elänyt ja kasvanut kahdessa uusperheessä, voin hyvin kuvitella tuon tunteiden ja käytännön ristiriidan - velvollisuuksia ei paperilla ole, mutta käytännössä on, ja kuitenkaan perhe-elämä ei ole 100% sitä samaa, mitä se olisi biologisten lasten kanssa. Sitä samaa ristiriitaa ja myllerrystä se on lapsillakin, he vain eivät vielä osaa ymmärtää tai käsitellä tunteitaan ja ajatuksiaan niinkuin aikuinen. Mahtavaa kuitenkin, että tiiminne vaimosi kanssa toimii, sillä se on kaiken perusta.

Lapsista voinen sanoa todellakin kokemuksen syvällä rintaäänellä sen, että sinä et voi muuta tehdä kuin olla oma itsesi, jatkaa sovituissa perhe-elämän puitteissa ja toivoa (uskoa), että lasten asenne ja tunteet sinua kohtaan muuttuvat. He ovat vielä nuoria, mutta kaikki aikanaan. Ja uskoisin, että sitten kun huomaat, että he sittenkin välittävät sinusta aidosti, se on se kaiken arvoista. Kuten sanonta kuuluu, lopussa kiitos seisoo. Vaikka itse tajusin sen, että uudet puolisot eivät olleet millään muotoa aiheuttaneet vanhempieni eroa, ei se vähentänyt niitä negatiivisia tunteita, joita koin lapsuudessani ja nuoruudessani. Nyt asiat ovat ihan toisin, ja vaikka äitini on jo ehtinyt eroamaan useampaankin kertaan, on minulla edelleen isäpuoli ja tulee aina olemaan.

Ystävien kanssa käydyt keskustelut ovat tärkeitä kelle tahansa, saati sitten ihmiselle, joka on uupunut. Mahtavaa, jos sinulla heitä vielä on. He jaksavat varmasti sinua kuunnella (ainakin jos ovat todellisia ystäviä) ja varsinkin, jos muistat aina välillä heitä siitä kiittää ;-). Ikävää taas on se, että olet joutunut katkaisemaan välit sukulaisiisi, mutta valitettavasti elämä välillä menee niin. Parempi kuitenkin jatkaa elämää ilman heitä, kuin kestää myrkyllistä ilmapiiriä vain sukulaisuuden tähden. Voihan olla, että tulevaisuudessa pystytte korjaamaan välinne.

Kirjoituksesi osoittaa mielestäni myös hyvin sen, minkä olen itsekin havainnut omassa elämässäni useasti: ihminen on ihmiselle susi. Ei osata asettua toisen asemaan tai aidosti kunnioittamaan toisen päätöksiä omasta elämästään, vaikkei niitä hyväksyisikään. Ei voida olettaa, että me tulisimme toimeen aina sukulaistemme tai ystäviemme puolisoiden kanssa, mutta jos haluamme pitää nämä ihmiset elämässämme, on meidän välillä niitä siedettävä. Ja tuettava niitä sukulaisia ja ystäviämme, pyytettömästi. Koskaan emme tiedä milloin olemme sitä vastapalvelusta ja tukea vailla. Nykypäivänä vain ollaan tässäkin asiassa niin järjettömän itsekkäitä - "en voi hyväksyä sinun valintaasi puolisoksesi, joten en halua olla kanssasi missään tekemisissä."

Itse olen vakaasti päättänyt sen, että sisaruksiini säilytän hyvät välit, vaikka hampaat menis. Olen nähnyt niin monta sisarusparvea hajoavan johonkin ihan mitättömän pieneen riitaan, että en anna sen tapahtua ikinä itselleni. Tai ainakin taistelen sitä vastaan viimeiseen asti. Vanhempiamme ja muita sukulaisiamme emme voi valita, mutta sisarukset ovat hyvin usein se kantava voima, jota elämässämme tarvitsemme, loppuun saakka.

Jaksamista, voimia ja kaikkea hyvää Harri sinulle perheinesi. Ja kyllähän me blogistitkin olemme täällä aina kuuntelemassa, kun vain jaksat kirjoittaa :-)
P-M Lifländer P-M Lifländer kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 10:13
Rehellinen ja avon tilitys tämä uusperheen elämästä ja vanhempien, varsinkin isän jaksamisesta.
Toivotan voimia tiellenne ja kuten Anna-Emilia niin hienosti vastasi tähän, uskoisin hänen laillaan, että "lopussa kiitos seisoo" lastesi suhteen. Myöhemmin he ymmärtävät arvosi ja muistavat sinua aina kiitollisuudella. Aurinkoisia kevätpäiviä koko perheellesi. P-M
Harri Mölsä Harri Mölsä kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 11:10
Haluan vielä lisätä:

Matkan varrella on ollut todella paljon loistavan ihania ja aurinkoisia hetkiä, hetket jolloin näkee lapsen silmissä riemun ja valon ovat ainutlaatuisia ja kantavat läpi harmaiden ja vaikeiden päivien. Monta kertaa on saanut kokea onnistumisen riemua - että olen minä jotakin tehnyt oikeinkin.

Parisuhteessa ja perheessä tähtihetkiä ovat ne pienet sanat, jolloin koen, että olen tärkeä ja että minusta välitetään. Ja myös ne monet teot, joilla vaimoni osoittaa ja on osoittanut rakastavansa minua.

Olen saanut elää upeat neljä vuotta ja kokea, että minäkin olen tarpeellinen jollekulle. Ja että minäkin joskus onnistun. Että minä kelpaan tällaisena kuin olen.

Mitä sitä ihminen enempää elämältään voi toivoa?
Siponinjo Siponinjo kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 11:10
Tunnut olevan vastuuntuntoinen mies. Se on arvokas asia!
Zombie Zombie kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 12:08
tartu hetkeen ja anna sen viedä. irota köysi ankkurin ja nouse ilmaan:)
Zombie Zombie kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 12:10
tää oli neuvo -kyllä sunkin pitää antaa jotain ittelles anteeksi ja koittaa relata, vaikka vastuu painaa. se ei saa painaa niin paljoo silti et suora selkä katkeaa.
Outi-Päivikki Rautio Outi-Päivikki Rautio kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 17:19
Kirjoitit mielenkiintoisen sekä mieltäliikuttavan tarinan. Minulle tuli perheneuvolapsykologin kokemuksella ja koulutuksella mieleen kolme asiaa, joista joko on hyötyä tai sitten ei. Ensimäinen on se, että lapsilla on menossa suruaika, josta sinä saat osasi. Suruun liittyy menetys, jolloin mies saa osakseen kohtelua "ei minään", "ei kenään". Mistään hyvästä teosta ei tule kiitosta tai palkintoa.
* Muistan itse joskus, kun vedin lasten avioero&traumaryhmiä, miten "en ollut mitään" - tai korkeintaan ilmaa. Ryhmän lopuksi pahiten traumatisoituneet heittelivät minua viimeisessä tapaamisessa muovailuvahalla. Kuitenkin kyse on myös lasten suojautumisesta sitä(kin) pettymystä vastaan, että yhteinen taival loppui minunkin kanssa.

Toiseksi perheneuvolan tilat eivät ole aina paras mahdollinen tapaamispaikka. Alunalkaen terpeutti on mennyt lapsen kotiin, myöhemmin tapaamiset ovat siirtyneet erillisille muodollisesti sisustetuille vastaanotoille. Nykyään on taas tullut sellaisia terapeutteja, jota tekevät myös kotikäynteijä perheen sohvalla istuen. Minusta se on hyvä työtapa, vaikkakin vaatii terapeutilta luovuutta. Työtapa perheenjäsenten uudenlaisen kohtaamisen tapahtumista kotiympäristössä, jolliin vaikuts on välitön, pysyvä - kuin myös kustannustehokas. Itse olen tehnyt kotikäyntejä v:sta 1984 lähtien. Moni hoito ei olisi onnistunut lainkaan ilman tätä työmuotoa - eikä kaikkia perheenjäseniä olisi saatu mukaan. Kotikäynnit ovat kustannustehokas ja tuloksekas työmuoto ja -tapa. Uusperheiden kannalta siinä on myös se etu, että "toisilleen enemmän tai vähemmän vieraat ihmiset eivät lähde outoon paikkaan, vaan kotiin tulee joku, joka auttaa perheenjäseniä tutustumaan, löytämään itseään ja toisiaan uudella tavalla kotioloissa".
Kotikäynti mahdollistaa lapsille uudenlaisen vanhempiensa / perheen aikuisten sekä toinen toistensa havainnoinnin sekä yhteistyösävelen löytymisen, jota ulkopuolinen tvoi hienovaraisesti avittaa.
Jukka Tapani Jukka Tapani kommentoi_ 28. huhtikuu 2009 17:58
Mielestäni tässä kyseisessä asiassa sana "kustannustehokas", oli korni ja turha!

Kommentoi

Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!

Liity tähän sosiaaliseen verkostoon

© 2010   on luonut Aamulehti

Merkit  |  Ilmoita ongelmasta  |  Yksityisyys  |  Palveluehdot