
"Isä" on vähän väsynyt.
Melkein neljä vuotta sitten elämäni muuttui kovasti. Olin siinä vaiheessa hieman yli 40-vuotias ja käynyt hieman aiemmin läpi avioeron 14 vuoden suhteen jälkeen. Lapsia suhteessani ei ollut - pitkälti sen vuoksi että elämä oli ollut viimeiset 10 vuotta hyvin risaista, eikä elämäntilanne pätkätöiden, taloudellisen tilanteen ja muiden syiden vuoksi edes antanut mahdollisuutta harkitakaan perheenlisäystä.
Kesällä 2005 kun sopuisa avioeroni oli käyty jotenkuten läpi, törmäsin internetissä nykyiseen vaimooni, jonka ex-mies oli jättänyt perheensä, johon kuului kaksi lasta: 4-vuotias poika ja 3-vuotias tyttö, muutamaa kuukautta aiemmin. Tulevalla vaimollani oli luokanopettajan tiivis koulutus päällä, hän opiskeli luokanopettajan aikuiskoulutuksessa, jossa tuli tehdä yli 80 opintoviikkoa puolentoista vuoden aikana.
Vaimoni oli sopinut ennen eroansa ex-miehensä kanssa, että tämä hoitaisi tulevan talven aikana lapset viikoilla, jotta hän pystyisi opiskelemaan. Näin tapahtuikin. Hyppäsimme tuntemattomaan nopeasti - kolmen päivän tuntemisen jälkeen vaimoni, lapset ja minä lähdimme lomamatkalle muutamaksi päiväksi Suomeen ja sen jälkeen olemme asuneet vaimoni kanssa saman katon alla.
Ensimmäinen talvi oli kulkemisten vuoksi todella rankka. Ajoimme sen vuoden aikana minun työni ja lasten jokaviikonloppuisten tapaamisten vuoksi yli 100 000 km. Tämä kävi kukkarolle, sillä vaimollani ei ollut muita tuloja, kuin opintotuki ja -lainat. Samana talvena hankimme tulevalle perheellemme oman pesän, vanhan kyläkoulun 21 000 eurolla Etelä-Pohjanmaalta, vaikka isäni laittoikin asiaa kovasti hanttiin. Vaimoni takasi lainani ja näin pääsimme muuttamaan omaan kotiin. Lapset tulivat seuraavana kesänä lopullisesti asumaan luoksemme. Samana kesänä minulta loppuivat työt.
Seuraava syksy oli melkoista rumbaa, sillä lasten isän suhtautuminen muuttui meihin täysin. Hän teki tinkiä minkä kerkesi ja tekstiviestiruuhka oli loputon. Vaimoni ja hänen ex-miehensä saivat myytyä omakotitalonsa eri paikkakunnalta - Luojan kiitos, ja siitäkin oli melkoiset riidat. Talvi ja kevät meni heilta tapellessa elatusavuista (kuntamme sosiaalitoimisto pyynnöistä huolimatta jätti asian hoitamatta täysin, asia oli keskeneräinen melkein vuoden, jonka jälkeen suostuimme kaikkeen siihen, mitä vaimoni ex-mies ehdotti), tapaamisista ja muista käytännön asioista. Mies kävi meillä huutamassa ja meuhkaamassa aina noutaessa lapsia, ja lopulta kielsimme häneltä kotiimme sisääntulemisen tyystin. Hän ei kieltoa noudattanut ja viimein yrittäessämme saada häntä erään kerran pois huutamasta kodistamme, hän suhtautui väkivaltaisesti minuun lasten läsnäollessa, ja jouduimme ottamaan yhteyden poliisiin.
Tämän jälkeen tilanne rauhoittui ja lasten tapaamisten yhteydessä lasten vaihdot on tehty aina julkisella paikalla huoltoasemilla tai vastaavilla, eikä miehellä ole enää ollut tulemista kotiimme.
Tässä vaihessa myös monet muut hankaluudet olivat tuttuja uusperheessämme. Lapset heräilivät usein öisin, roolit perheessämme olivat vakiintumatta, parisuhteessa vanhat historiamme toivat hankaluuksia, uusi tilanne uuvutti myös minua. Ei ollut helppoa elää perhe-elämää yhtäkkiä. Otin yhteyttä kuntamme perheneuvolaan ja pyysin apua.
Kävimme pari kertaa perheneuvolassa, jossa päälimmäinen ohje oli, että minun pitäisi isossa talossamme pysyä erillään ja olla puuttumatta lasten elämään. Perheneuvolan psykologin ajatus oli, että minä en kauan tässä perheessä olisi, vaan lähtisin jatkamaan matkaani jossakin vaiheessa. Tuo neuvo oli jälkikäteen ajateltuna omituinen - hän ei tiennyt perheemme käytännöistä ja elämästä yhtään mitään, eikä edes halunnut tietää. Koin itseni jälleen kerran todella ulkopuolisena. Olin hakenut perheneuvolasta apua rooliini uusperheen isänä, mutta mitään apua en saanut. Myös vanhempani olivat koko ajan toitottaneet, että eivät ne sinun lapsiasi ole. Samana kesänä oli kummityttöni rippijuhlat, ja siskoltani tuli toive, että perheeni ei tulisi juhliin kanssani.
Työtilanteeni oli sentään jotenkin järjestynyt: olin päässyt projektipäälliköksi erääseen EU-projektiin. Työ oli aika rankka kokemus sen vuoksi, että projektin rahoitus ei ollut kunnossa ja koko ajan oli uhka päällä töiden loppumisesta. Taloudellinen tilanne oli koko ajan vaikea. Vaimoni teki opiskelujen jälkeen graduaan ja samaan aikaan toimi epäpätevänä opettajana. Tilanne rassasi häntä voimakkaasti, kuten gradun teko aina kaikkia opiskelijoita.
Isovanhemmilta emme saaneet tukea. Vaimoni vanhemmat ovat jo ikääntyneitä ja heidän perheessään on 10 lasta. Vaimoni on lähtenyt pois kotoa jo 16-vuotiaana ja muuttanut toiselle paikkakunnalle. Omat vanhempani eivät halunneet isovanhempien rooliin. Koko neljän vuoden aikana äitini on hoitanut lapsia noin kuusi tuntia. Hän sentään on käynyt tapaamassa meitä muutaman kerran toiselta paikkakunnalta. Isäni ei ole halunnut edes puhelimessa kuulla sanaakaan perheestäni tai lapsistani tai jaksamisestani. Hän on käynyt uudessa kodissamme yhden ainoan kerran ja varmisti silloinkin tarkkaan, että muu perhe olisi tuolloin poissa. Äitini kertoman mukaan isäni ei ole edes hyväksynyt sitä, että äitini on ostanut lapsilleni joululahjoja.
Olemme uusperheessämme yrittäneet elää niin ydinperhemäistä elämää kuin uusperheessä on ollut mahdollista. Lapset tapaavat isäänsä kerran kahdessa viikossa viikonlopun ja meillä on selkeä jako siihen, että lapsilla on oma isä, minä olen vain Harri. Olen usein puhunut ystävilleni siitä, että olen ihminen jolla on isän velvollisuudet, mutta ei oikeuksia. Tämä koskee myös tunnetasoa lasten puolelta ja osittain myös minun puoleltani. Lapset eivät todellakaan tule minua vastaan, kun tulen töistä, vaikka sitä usein kaipaisinkin. Jopa huomenen toivottaminen lapsilta on usein vaikeaa. Uskon että siihen vaikuttaa alitajuinen tunne lapsilla siitä, että olen tullut heidän isänsä ja äitinsä väliin, ja että minä olen syyllinen siihen, että heidän isänsä ja äitinsä eivät enää asu yhdessä. Lasten isä jatkaa elämäänsä löytämänsä naisen kanssa ja heillä on jo uusi lapsikin.
Minulla työt loppuivat reilu vuosi sitten. Sen jälkeen olen tehnyt ainakin seitsemää eri pätkätyötä: kanttorina, nuorisokodeissa ohjaajana, nuorisotilatoiminnan käynnistäjänä, oman yritykseni puitteissa media-alan töitä, luokanopettajan sijaisuuksia - ihan mitä vaan mitä olen saanut, jotta kykenisimme jotenkin hoitamaan talouttamme. Vaimollani on onneksi kolmen vuoden pesti luokanopettajaksi 50 kilometrin päässä, nyt pätevänä opettajana. Työttömyyskorvaukseen minulla ei ole mahdollisuuksia yrittäjänä. Laskuja on ulosotossa.
Pahimmalta näiden vuosien aikana on tuntunut monien ystävien ja sukulaisten vähättely meidän perheestämme. He ovat vain odottaneet ja odottavat, että koska perheemme hajoaa. Meitä ei ole pidetty perheenä ja minä olen usein saanut tokaisuja, että ethän sinä ole lasten isä. Niin en olekaan, mutta kaiken sen mitä isän vastuulle perheessä kuuluu, olen hoitanut ja yritän hoitaa: koululäksyistä harrastuksiin, hiusten pesun opettamisesta uimaan opettamisen, ruokatapojen opettamisesta itkevän lapsen lohduttamiseen kun elämä on hankalaa.
Periaatteessa lainsäädännön mukaan lasteni elättäminen uusperheessä ei ole minun velvoitteeni, mutta käytännössä asia on toisin. Vaimoni ei aikanaan saanut toimeentulotukea minun tulojeni vuoksi.
Tällä hetkellä olen katkaissut välini omaan isääni ja äitiini, sekä siskooni. En kestänyt enää kuunnella haukkuja, huutoa ja moitteita milloin mistäkin, muun muassa näistä blogikirjoituksista, joissa kuulemma loukkaan milloin ketäkin tuntematonta ajatuksillani ja sanoillani ja aiheutan harmeja äidilleni ja isälleni.
Meidän pelastuksemme on ainakin tähän asti ollut parisuhteessamme. Vaimoni kanssa olemme niin hyvä kimppa, että kannamme toisiamme eteenpäin. En ole ikinä elämässäni saanut keneltäkään muulta ihmiseltä niin varauksetonta tukea kuin vaimoltani. Hän on todella elänyt kanssani myötä- ja vastoinkäymisissä, vaikka emme naimisissa olekaan. Toinen asia mikä kantaa, on lapsemme. Ennen kun minulla ei ollut lapsia, elämän merkityksellisyys oli paljon vähäisempää. Nyt minulla on vastuu myös muista. Vaikka en ole lasten isä, yritän luoda heille eväitä elämään ja heidän tulevaisuutensa on minulle omaa tulevaisuuttani paljon tärkeämpää.
Joskus uupuksen hetkellä, niin kuin eilen seitsemän päivän 12-tuntisten työpäivien jälkeen, sitä miettii elämän tarkoitusta ja oikeudenmukaisuutta. Minulla onneksi on myös muutama ystävä, jonka kanssa voin asioita pohtia, ja vaikka emme vastauksia löytäisikään, he ainakin kuuntelevat vuodatuksiani. Sekin on tärkeää.
Voisitko sinä olla se, joka osaisi kuunnella ystävää silloin, kun toinen on heikoilla ja uupunut? Monella lapsiperheen isällä ei ole ketään, kenelle jakaa huoliaan ja väsymystään.
Tänään jatkan 12 tunnin yöunien jälkeen elämää eteenpäin, uusperheen "isänä" ja menen illalla nuorisokotiin ohjaamaan lapsia musiikin parissa. Elämä jatkuu ja se on tärkeää.
-------------
Liitemateriaali:
http://areena.yle.fi/toista?id=2091164
Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!
Liity tähän sosiaaliseen verkostoon