Mitä tilaajatuottajamallin jälkeen?

[Pauli Välimäki]

Luin professori Briitta Koskiahon kirjan Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa. Suosittelen sitä kaikille kunnallispoliitikoille ja heidän arvostelijoilleen. Kirja on tuore katsaus Iso-Britannian, Suomen ja Ruotsin sosiaali- ja terveyspalvelujen markkinoihin ja kuntien kilpailuttamispolitiikkaan ja ns. tilaaja-tuottajamalliin.

Yksi Koskiahon johtopäätös on, että kilpailuttaminen tulee johtamaan siihen, että kansainväliset yritykset valtaavat Suomessakin yksityiset sosiaali- ja terveyspalvelut. Näin on käynyt Englannissa ja Ruotsissa. Suomessahan suuri osa yksityisistä sosiaali- ja terveyspalveluista on tällä hetkellä kolmannen sektorin tuottamia, esim. vanhusten ja vammaisten asumispalvelut.

Ruotsissa pyrittiin siihen, että työntekijöiden osuuskunnat tai osakeyhtiöt ottaisivat palvelut hoitaakseen. Trendi on kuitenkin ollut se, että nämäkin yritykset ovat vähitellen ostettu isompien ketjujen käsiin.

No, ei yritys välttämättä ole huonompi palveluntuottaja, jos kunta asettaa riittävän tiukat laatukriteerit ja valvoo niitä. Englannissa onkin siirrytty kilpailemaan vain laadulla, eli tarjouspyynnöt ovat kiinteähintaisia ja laatuerot ratkaisevat. Tätä ns. käänteistä kilpailua tulisi käyttää enemmän meilläkin.

Kilpailuttaminen tulisi ajatella kokonaan uudestaan, kun kyse on sosiaali- ja terveyspalveluista. Kestävä asiakassuhde tulisi ottaa lähtökohdaksi. Silloin sopimusten täytyisi olla pitkäaikaisia, periaatteessa asiakkaan hoitotarpeen mittaisia. Nyt esim. vanhusten asumispalveluja on kilpailutettu muutaman vuoden välein, mikä on asiakkaan näkökulmasta julmaa.

Toinen Koskiahon johtopäätös oli se, että Briteissä ja Ruotsissa siirryttiin nopeasti tilaaja-tuottajamallista eteenpäin. Tätä seuraavaa vaihetta kutsutaan Englannissa palvelujen henkilökohtaistamiseksi tai suoramaksumalliksi (Individual Budget, Direct Payment) ja Ruotsissa vapaa valinta tai asiakasvalintamalliksi (Fritt val, kundval). Molempien tavoitteena on asiakasohjautuvuus, jossa asiakas pääsee valitsemaan itselleen sopivat palvelut. Kunta osallistuu tähän valintaan antamalla neuvontaa (palveluohjaajat) ja rahaa (palvelusetelit).

Tähän suuntaan tulisi tilaaja-tuottajamallia kehittää Tampereellakin. Nyt asiakas puuttuu mallista usein kokonaan. On outoa, että Tampereella ei ole palvelusetelijärjestelmää kehitetty edes siihen laajuuteen, mihin lainsäädäntö Suomessa mahdollistaisi.

[Kyuu Eturautti]

Pekka heittää peliin hyvän idean. Nythän monet kunnat omistavat esimerkiksi osuuksia kiinteistöosakeyhtiöistä ja sitten myyvät niitä vähitellen firmoille. Tällaisen tuen tarkoituksena on saada yrityksiä paikkakunnalle.

En näe, miksei kunta voisi omistaa myös muita yrityksiä ja sitten kaupitella sitä henkilökunnalle.

[Pauli Välimäki]

Kiinnostavia kommentteja. Olen potenut kuumetautia ja jaksanut seurata blogeja vain Finnrexin vaikutuksen alla.

Ketjuyrityksistä: Niitä on mm. USA:ssa ja Englannissa. Yksi laajimmalle levinneitä on Home Instead Senior Care, jolla näyttää olevan toimipiste jo Suomessakin. Se on franchising-yritys joka toimii 12 maassa ja johon kuuluu noin 700 paikallista yritystä. Emo kouluttaa, määrittää yhtenäiset toimintamallit ja tukee yrittäjiä. Toimialana on vanhusten ei-sairaanhoidollinen kotiapu, eli siivous, ulkoilutus, ruoanlaitto yms - eli juuri ne työt, joita kunnallinen kotipalvelu ei enää ehdi tehdä.

Kundval tai Direct Payment -mallit toimivat siten, että kunta ei määrää, mistä asiakas saa palvelut, vaan asiakas valitsee ne itse ja saa kunnalta siihen tukea (palveluneuvoja) ja rahaa (palveluseteli). Kunta vastaa edelleen palvelujen laadusta kontrolloimalla palvelun tuottajia. Englannissa tähän laadunvalvontaan on perustettu oma organisaatio.

Asiakasvalinnan mallia on arvosteltu siitä, että se sopii vain hyväkuntoisille, osaaville ihmisille. Niin varmaan, mutta se ei tee sitä tarpeettomaksi. Mitä huonokuntoisempi asiakas on, sitä isompi on tietysti palveluohjaajan rooli.

Tampereella palveluseteli on rajattu vain omaishoitajien lomituspalveluihin, vaikka laki mahdollistaisi sen kaikkiin kotipalveluihin ja esim. kotisairaanhoitoon. Kun olin valtuutettu, sain läpi budjettilausuman, että Tampereella otetaan käyttöön laaja-alainen palveluseteli. Odotan sitä yhä.

Kun sosiaali- ja terveyspalveluja kilpailutetaan, tulisi kysyä myös asiakkaiden näkökulmaa, kun kriteerejä asetetaan. Tätäkin harrastetaan Englannissa ja Ruotsissa. Esim. eläkeläisten tai asukkaiden raadilta kysytään mitä seikkoja tulee ottaa huomioon vanhusten asumispalveluja tai terveyspalveluja kilpailutettaessa.

[Siponinjo]

Tämä kysymys, mitä meiltä kyselit on sellaisia asioita, että niistä kannattaisi lähettää kysely kohta eläkkeelle jääville tai jo eläkkeellä oleville ihmisille Tampereella. Asia pitäisi myös selittää heille erittäi yksityiskohtaisesti, mutta myös selkokielellä.

Tämä on heille erittäin tärkeätä ja jos hoidatte sen hyvin kaupunginhallinnossa niin Teille tulee paljon selälle taputtelijoita. Omille vanhemmilleni tämä on erittäin läheinen asia, joten.....Menestystä asian suhteen. Annan tarvittaessa palautetta

[Merja Salokannel]

Pauli sai minut vihdoin varaamaan ko. opuksen myös luettavaksi.
Paulin teksistä nostaisin esiin vielä hyvin tärkeän suomalaisen mallin erityisyyden eli sosiaali- ja terveyspalveluiden kolmannen sektorin toimijuuden. Järjestöt ja yhdistykset ovat merkittävässä roolissa paitsi palvelujen tuottajina, erityisesti palvelujen kehittäjiinä saadessaan RAY:n ja EU:n erilaisia rahoitusmuotoja kehittämishankkeilleen. Valitettavasti ne hankkeet eivät jää aina elämään projektin jälkeen, jos kaupunki ei osta palvelua hankkeen ulkopuolisen rahoituksen päättymisen jälkeen. Ja varsinkaan nyt, kun vaaditaan kilpailutuksen lisäämistä ja samalla laatukriteerit unohtavat asiakaslähtöisyyden hankintaprosesseissa lähes tyystin.

Osa järjestöjen hankkeista siirtyy kuntien tai yksityisten palvelutuottajien toiminnaksi ainakin osittain mutta se ei vielä riitä. Jotenkin hankinnoista päätettäessä pitäisi kuitenkin huomioida asiakas paremmin, kuten Pauli mainitseekin toimineensa. Tässä riittää kyllä työsarkaa niin järjestöillä tehdäkseen hankkeitaan ja palveluitaan paremmin tunnetuksi sekä luottamushenkilöillä ja virkamiehillä miettiessään palvelujen hankintakriteerejä mahdollisimman paljon asiakkaiden eikun siis kaupunkilasten :-) tarpeita vastaaviksi.

Olen itse tehnyt aikanaan palvelukyselyä silloisen Toijalan alueella yli 65-vuotiaille heidän tulevista palvelutarpeistaan ja -toiveistaan. Tuolloin tuli myös todettua se, että ikäihmisten palveluita selvitetään usein vasta, kun niille on jo reilusti tarvetta. Ehkä nykysukupolvet ennakoivat jo paremmin.. Palveluista tiedottamistakin voisi entisestään kohentaa. Eikä riitä, että tietoja päivitetään nettiin.