Pakkoruotsin opetuksella on yllättäviä seurauksia. Osa kansalaisista pystyy lukemaan ruotsinkielisiä kolumneja. Puhua ei silti ehkä osata. Sitähän on hankala harjoitella, kun ruotsinkielisiä on harvassa kuin liito-oravia. Nekin harvat ovat kaksikielisiä eivätkä kovin kärsivällisiä. On tukalaa odotella, kun joku selittää tönkköruotsilla asiaa, joka selviäisi hetkessä suomeksi.
Lukutaito silti säilyy, varsinkin, jos on utelias luonne. Silloin suomenkielinen voi vilkaista Höblästä tai Vasabladetista, mistä rakkaat ruotsalaisemme ovat kunakin päivänä huolissaan.
Hesari – joko tahallaan tai vahingossa – provosoi suomalaisia keskustelemaan kaksikielisyydestä. Milloin Ahtisaari mitalinkiilto silmissään kirjoittaa ruotsin opiskelun hyödyllisyydestä, milloin joku Johanna Korhonen kehottaa puhumaan kökköruotsia leppoisasti. Siitähän syntyy pitkä ketju keskustelua. Tunteetkin nousevat helposti pintaan, eivätkä kaikki jaksa kirjoittaa kultivoituneesti.
Ei jaksanut kulttuuriministerikään. Sivistyneenä keskustelijana tunnettu Stefan Wallin ponkaisi tyylitaiturien kärkeen. Hän vertasi mielipidekirjoituksia psykiatrisen avohoidon potilaitten tuotoksiin. Siitäkös loukkaannuttiin sekä mielipidekirjoittajien että psykiatristen potilaiden puolesta.
Vahingossa tai tarkoituksella sanottu loukkaus on kuin nuoli. Kun se on ammuttu ja lähtenyt lentoon, sitä ei voi enää pysäyttää.
Ministeri menetti kasvonsa. Kestää kauan, ennen kuin asia unohtuu.
Tagit:
Jaa
Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!
Liity tähän sosiaaliseen verkostoon