Eri kulttuureihin ja uskontoihin on kauan kuulunut loka-marraskuun vaihteessa jonkinlainen vainajien muistopäivä. Tosin monille se on vain perinnäistapa. Ne ovat kuitenkin aina alunperin ja usein nykyäänkin pohjimmiltaan liittyneet ajatukseen, että ihmisestä jäisi tämän kuoltua jokin sielu niminen osa eloon, joka jatkaisi elämäänsä jossain epämääräisessä henkimaailmassa.
Raamattu tosin ei tälläistä opeta. Sanoo sen sijaan, ettei kuoleman jälkeen ole mitään tietoista olotilaa.
Muinaisissa ns. pakanauskonnoissa asiaan liittyi pyrkimys yrittää lepytellä kuolleiden henkiä. Katolilaisuudessa heidän puolestaan rukoilu näiden ollessa jossain kuvitellussa ns. kiirastulessa. Protestanttisuudessa näiden "pyhien" ajateltu oleminen taivaassa.
Monet ns. pakanauskonnot viettivät loka-marraskuun vaihteessa vainajien päivää. Kun näitä kääntyi kristillisyyteen, halusivat nämä pitää vanhat tapansa. Kirkko harrastikin politiikkaa, jolla se omaksui näitä käännynnäisten tapoja, sen sijaan, että olisi Raamatun ohjeiden mukaan kehoittanut näitä hylkäämään ne.
Niinpä paavi Gregorius IV määräsi vuonna 837, että marraskuun 1. päivää tulisi viettää "pyhimysten", marttyrien ja vainajien muistopäivänä. Tämän jatketta katsotaan olevan myöskin nykyinen protestanttien pyhäinmiestenpäivä.
Professori Heikki Palvan Raamatun tietosanasto:
"Kuolemattoman sielun käsite kuuluu kreikkalaiseen filosofiaan, ei Vanhaan eikä Uuteen testamenttiin."
Professori Jussi Aron Psalmit nykysuomeksi:
"Heprean nefes (sieluksi käännetty sana) ei merkitse ruumiista erotettavissa olevaa henkistä olentoa, vaan ihmisen elävää, tietoista olemusta, persoonallisuutta, itseä."
Tagit:
Jaa
Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!
Liity tähän sosiaaliseen verkostoon