Suurvallan perilliset
Kun minä kävin koulua 1970- ja 1980-luvuilla, minulle opetettiin, että suomalaisten varhaishistoria on ollut jonkinlaista nuotiotulen ympärillä tapahtunutta kivikautista nuolenpäiden veistelyä ja loruilua, ja että suomalaiset ovat vähitellen vaeltaneet tänne Venäjän aroilta, parempien riistamaiden toivossa ja isompien kansojen eteenpäin työntäminä.
Kulttuurin ja sivistyksen kerrottiin saapuneen Ruotsin kautta, jonne se oli saapunut Roomasta, jonne se oli saapunut Kreikasta. Mutta kun nekin asiat olivat jo niin kaukana, myös antiikin historia sivuutettiin aika pikaisesti, toisin kuin ennen sotia, ja sitten jo käsiteltiinkin YYA:ta ja Neuvostoliittoa.
Tällainen historiankäsitys on varmasti monella ikätoverillani. Siihen kuuluu olennaisena osana kaksi asiaa: ”venäläiset ovat aina olleet suuri kansa, ja heidän kanssaan meidän on opittava elämään” sekä se, että ”ruotsalaiset eivät olleet alistajia ja sortajia, vaan heitä (ja omia suomenruotsalaisiamme) meidän on kiittäminen siitä, että emme edelleen asu puussa.” Mutta kun tuo ei ole totta!
Lukeminen kannattaa aina, kuten eräs kirjakerho mainostaa. Äitini, joka oli jonkin sortin bibliofiili, jätti jälkeensä mahtavan kirjaston, jota olen sitten välillä lueskellen purkanut. Käsiini osui nyt Eero Kuussaaren kirjoittama ”Suomen suvun tiet”, joka oli monella tapaa mielenkiintoinen kirja.
Ensiksikin kirja on vuodelta 1935, ja sen on kustantanut Suomen heimosoturien liitto. Se antaa viitteen siitä, että kirja ei ole välttämättä täysin objektiivinen. Ajan hengen mukaisesti teksti onkin hyvin isänmaallista. Kun slaaveja ja svealaisia esitellään, aina muistetaan vähintäänkin sivulauseessa mainita, miten pahaksi heidän toimensa ovat Suomen heimolle olleet jne., mutta sellaistahan oli historiankirjoitus tuolloin muuallakin maailmassa.
Tietyt faktat silti erottuvat isänmaallisen loimun alta, ja niissä on Kuussaarella esittää varsin vakuuttavat viitteet aikansa historiantutkijoiden näkemyksiin. Lisäksi Kuussaari käyttää paljon paikannimistöä todistusmateriaalinaan - tapa, jonka arvo on taas uudelleen löydetty ja hyväksi havaittu.
Mitä Kuussaaren kirja kertoo? Se kertoo sen, että me emme suinkaan asuneet puussa ennen ruotsalaisten tuloa, ja myös sen, että venäläiset eivät suinkaan aina ole olleet ylivoimainen suurvalta meidän rinnallamme. Kuinka moni meistä tietää, että suomalaisugrilaiset heimot ovat aikanaan olleet alueellinen, vaikkakin hallinnoltaan epäyhtenäinen, suurvalta? Miksi tästä ei kouluissa puhuta - vieläkään? Miksi me edelleenkin elämme siinä luulossa, että olemme maailmanhistorian kuriositeetti, joka saa kiittää olemassaolostaan sekä tuuria että viisaita ruotsalaisia ja laupeita venäläisiä. Ja kuinka vaikuttaisi nykypäivän suomalaisuuteen se, että tajuaisimme historiamme suuruuden?
Kuussaaren mukaan suomalaisten heimojen hallussa oli esim. pronssikautenamme - noin 1000 - 400 e.Kr. - laaja alue, joka ulottui Karjalasta Moskovan (jota ei ollut olemassa) kautta aina Uralille asti. Kulttuurivaikutteita saimme sekä balttilaisilta että sotaisilta skyyteiltä, ja jo tältä ajalta ovat ehkä johdettavissa monet tapamme ja tottumuksemme.
Kristuksen syntymän aikoihin alkoi kulttuuripiirimme levitä länteen päin, pitäen edelleen hallussaan äsken mainitut alueet, mutta tuoden suomalais-ugrilaiseen vaikutuspiiriin myös osan nykyistä Suomea ja pääosan Viroa. Kuussaaren mukaan tämä invaasio saavutti lakipisteensä noin vuonna 400, jolloin meillä oli jo varsin vahva heimokulttuuri, jolla oli oma uskontonsa, kielensä, omat tapansa jne., eli varsin muuta kuin se käsitys, että elimme pikku kylissä ja veistelimme nuolenkärkiä, odottaen vain, että ruotsalainen tulisi sivistämään meidät.
Jos laitetaan asuma-alueemme kartalle, ja verrataan sitä vaikkapa Rooman valtakuntaan sen ollessa suurimmillaan keisari Trajanuksen aikana, yllätys on melkoinen. Olkoonkin, että hallintomme oli paljon alkeellisempaa kuin Roomassa, ja paikoitellen olimme tekniseltä osaamiseltamme huomattavastikin jäljessä, mutta se alue, jota Suomen heimot hallitsivat, oli kooltaan puolet koko mahtavaa Roomaa! Tämä ei ollut ollenkaan vähäpätöinen saavutus.
Varsin totta lienevät siis ne tarinat, jotka Lönnrot Kalevalaksi ja Kantelettareksi keräsi. Meillä on ollut suurempi ja merkittävämpi historia kuin tiedämmekään. Mutta meillä on ollut myös puutteemme - heikko yhteistyö ja keskitetyn vallan puute. Näiden seikkojen vuoksi ovat toisaalta slaavit kyenneet työntämään meiltä tieltään (siksi nyky-Venäjäkin on edelleen täynnä pienenpieniä saarekkeita, joilla elää osin eristyksissä suomensukuisia heimoja), ja toisaalta sekä slaavit että svealaiset ovat myös kyenneet usuttamaan meitä toisiamme vastaan. Esim. hämäläiset ja karjalaiset ovat historian kuluessa ottaneet useasti yhteen, ja eikö kansalaissotammekin vielä ollut osoitus tästä vieraiden voimien vaikutuksesta?
Kuussaaren mukaan 1200- ja 1300-luvuilla tuli eteen itsenäisten heimovaltioidemme loppu. Se ei nujertanut suomalais-ugrilaisuutta, mutta loi vahvan paineen siihen, että kulttuurimme katoaisi ja sen tilalle otettaisiin vieras. Nykyisessä Suomessa asuvien heimojemme osalta tämä tarkoitti kompromissia - suomalaisuus säilyi mm. kielenä ja monina tapoina, mutta vieraan kultturin ulkonaiset piirteet kyllä omaksuttiin. Missäköhän määrin me edelleenkin vain näyttelemme eurooppalaisia? Mitä on todellinen suomalaisuus? Tietääkö sitä enää kukaan?
Kyllä suomalaisuudessa edelleen on piirteitä, joita ei voi selittää kuin muinaisella historiallamme. Esimerkiksi halumme henkilökohtaiseen eristäytymiseen on yksi piirre, jossa poikkeamme muusta Euroopasta. Niinikään kun muualla puuhataan jo lähes anarkistisia hallintomalleja, meillä kansan enemmistö toivoo vahvaa valtaa. Tämä ei johdu pelkästään Kekkosen varjosta, vaan myös siitä, että sisimmässään Suomen kansa tietää, että naapurikansat ovat kyenneet meitä alistamaan aina vain sen takia, että emme ole olleet yksituumaisia, eikä meillä ole ollut kelvollista valtiota. Nyt on. Kekkosen aikanaan saama valta ei johtunut pelkästään Kekkosesta itsestään, se johtui myös Suomen kansan historiallisista tarpeista ja toiveista.
Myös esimerkiksi suomalaisten suhde luontoon poikkeaa eurooppalaisten käsityksistä. Se on välittömämpi ja vähemmän esineellistävä kuin esimerkiksi saksalaisilla keskimäärin.
Joku antropologi voisi kirjoittaa näistä eroista kirjan, mutta minun tapauksessani riittänee, että totean vain, että eroja on, ja pyydän lukijaa miettimään, mitä kaikkia niitä on, sekä ennen muuta hyväksymään erityispiirteemme.
Historiasta voi oppia. Se opettaa ainakin sen, että Suomen heimojen asuma-alue on koko ajan pienentynyt, slaavit ovat vieneet enimmän osan, ja Länsipohjan ovat ryövänneet ruotsalaiset. Toinen maailmansota vei meiltä myös Karjalan, jonka historiallinen merkitys on Suomen heimolle ollut aina Viipurin linnaa ja pamausta suurempi. Väkilukumme on kasvanut, mutta suhteessa maapallon muuhun väestöön se on surkeasti laskenut, ja olemme selvästi tiellä kohti loppuamme.
Tästä näkökulmasta ymmärrän niitäkin, jotka haluavat pitää ”Suomen suomalaisena”. Se ei ole kohtuuton pyyntö kansalta, jolla on suuri historia, mutta joka ihan todella on katoamassa maailmankartalta. Mutta eristäytyminen ei enää meitä yksin pelasta.
Tarvitsisimme suuren historiamme tiedostamista, omien erityispiirteittemme tunnistamista ja tunnustamista, ja siltä pohjalta nousevaa ylpeää ja itseään kunnioittavaa suomalaisuutta, joka ei enää mene Brysseliin hattu kourassa, vaan, jos haluaa yhtyä Eurooppaan, yhtyy sinne omana, erillisenä kulttuuripiirinään, joka itse on valinnut tämän yhteistyön, ja jolla juuri erilaisuudestaan johtuen voi olla hyvinkin paljon annettavaa muulle Euroopalle - ehkäpä yhdessä Viron ja Unkarin kanssa.
Lähtökohta kai olisi se, että nämä asiat ensin edes myönnettäisiin ja tunnustettaisiin. Väinämöinen, vaikka lieneekin kuvitteellinen, on erinomainen esikuva siitä, minkälaista vahva suomalaisuus voisi olla. Mihin me tarvitsemme Kaarle Suuria ja muita; meillä on itsellämme paljon vahvempi kulttuuri, johon samaistua ja jota ihailla, mutta jonka olemme näköpiiristämme sulkeneet!
Kulttuurin ja sivistyksen kerrottiin saapuneen Ruotsin kautta, jonne se oli saapunut Roomasta, jonne se oli saapunut Kreikasta. Mutta kun nekin asiat olivat jo niin kaukana, myös antiikin historia sivuutettiin aika pikaisesti, toisin kuin ennen sotia, ja sitten jo käsiteltiinkin YYA:ta ja Neuvostoliittoa.
Tällainen historiankäsitys on varmasti monella ikätoverillani. Siihen kuuluu olennaisena osana kaksi asiaa: ”venäläiset ovat aina olleet suuri kansa, ja heidän kanssaan meidän on opittava elämään” sekä se, että ”ruotsalaiset eivät olleet alistajia ja sortajia, vaan heitä (ja omia suomenruotsalaisiamme) meidän on kiittäminen siitä, että emme edelleen asu puussa.” Mutta kun tuo ei ole totta!
Lukeminen kannattaa aina, kuten eräs kirjakerho mainostaa. Äitini, joka oli jonkin sortin bibliofiili, jätti jälkeensä mahtavan kirjaston, jota olen sitten välillä lueskellen purkanut. Käsiini osui nyt Eero Kuussaaren kirjoittama ”Suomen suvun tiet”, joka oli monella tapaa mielenkiintoinen kirja.
Ensiksikin kirja on vuodelta 1935, ja sen on kustantanut Suomen heimosoturien liitto. Se antaa viitteen siitä, että kirja ei ole välttämättä täysin objektiivinen. Ajan hengen mukaisesti teksti onkin hyvin isänmaallista. Kun slaaveja ja svealaisia esitellään, aina muistetaan vähintäänkin sivulauseessa mainita, miten pahaksi heidän toimensa ovat Suomen heimolle olleet jne., mutta sellaistahan oli historiankirjoitus tuolloin muuallakin maailmassa.
Tietyt faktat silti erottuvat isänmaallisen loimun alta, ja niissä on Kuussaarella esittää varsin vakuuttavat viitteet aikansa historiantutkijoiden näkemyksiin. Lisäksi Kuussaari käyttää paljon paikannimistöä todistusmateriaalinaan - tapa, jonka arvo on taas uudelleen löydetty ja hyväksi havaittu.
Mitä Kuussaaren kirja kertoo? Se kertoo sen, että me emme suinkaan asuneet puussa ennen ruotsalaisten tuloa, ja myös sen, että venäläiset eivät suinkaan aina ole olleet ylivoimainen suurvalta meidän rinnallamme. Kuinka moni meistä tietää, että suomalaisugrilaiset heimot ovat aikanaan olleet alueellinen, vaikkakin hallinnoltaan epäyhtenäinen, suurvalta? Miksi tästä ei kouluissa puhuta - vieläkään? Miksi me edelleenkin elämme siinä luulossa, että olemme maailmanhistorian kuriositeetti, joka saa kiittää olemassaolostaan sekä tuuria että viisaita ruotsalaisia ja laupeita venäläisiä. Ja kuinka vaikuttaisi nykypäivän suomalaisuuteen se, että tajuaisimme historiamme suuruuden?
Kuussaaren mukaan suomalaisten heimojen hallussa oli esim. pronssikautenamme - noin 1000 - 400 e.Kr. - laaja alue, joka ulottui Karjalasta Moskovan (jota ei ollut olemassa) kautta aina Uralille asti. Kulttuurivaikutteita saimme sekä balttilaisilta että sotaisilta skyyteiltä, ja jo tältä ajalta ovat ehkä johdettavissa monet tapamme ja tottumuksemme.
Kristuksen syntymän aikoihin alkoi kulttuuripiirimme levitä länteen päin, pitäen edelleen hallussaan äsken mainitut alueet, mutta tuoden suomalais-ugrilaiseen vaikutuspiiriin myös osan nykyistä Suomea ja pääosan Viroa. Kuussaaren mukaan tämä invaasio saavutti lakipisteensä noin vuonna 400, jolloin meillä oli jo varsin vahva heimokulttuuri, jolla oli oma uskontonsa, kielensä, omat tapansa jne., eli varsin muuta kuin se käsitys, että elimme pikku kylissä ja veistelimme nuolenkärkiä, odottaen vain, että ruotsalainen tulisi sivistämään meidät.
Jos laitetaan asuma-alueemme kartalle, ja verrataan sitä vaikkapa Rooman valtakuntaan sen ollessa suurimmillaan keisari Trajanuksen aikana, yllätys on melkoinen. Olkoonkin, että hallintomme oli paljon alkeellisempaa kuin Roomassa, ja paikoitellen olimme tekniseltä osaamiseltamme huomattavastikin jäljessä, mutta se alue, jota Suomen heimot hallitsivat, oli kooltaan puolet koko mahtavaa Roomaa! Tämä ei ollut ollenkaan vähäpätöinen saavutus.
Varsin totta lienevät siis ne tarinat, jotka Lönnrot Kalevalaksi ja Kantelettareksi keräsi. Meillä on ollut suurempi ja merkittävämpi historia kuin tiedämmekään. Mutta meillä on ollut myös puutteemme - heikko yhteistyö ja keskitetyn vallan puute. Näiden seikkojen vuoksi ovat toisaalta slaavit kyenneet työntämään meiltä tieltään (siksi nyky-Venäjäkin on edelleen täynnä pienenpieniä saarekkeita, joilla elää osin eristyksissä suomensukuisia heimoja), ja toisaalta sekä slaavit että svealaiset ovat myös kyenneet usuttamaan meitä toisiamme vastaan. Esim. hämäläiset ja karjalaiset ovat historian kuluessa ottaneet useasti yhteen, ja eikö kansalaissotammekin vielä ollut osoitus tästä vieraiden voimien vaikutuksesta?
Kuussaaren mukaan 1200- ja 1300-luvuilla tuli eteen itsenäisten heimovaltioidemme loppu. Se ei nujertanut suomalais-ugrilaisuutta, mutta loi vahvan paineen siihen, että kulttuurimme katoaisi ja sen tilalle otettaisiin vieras. Nykyisessä Suomessa asuvien heimojemme osalta tämä tarkoitti kompromissia - suomalaisuus säilyi mm. kielenä ja monina tapoina, mutta vieraan kultturin ulkonaiset piirteet kyllä omaksuttiin. Missäköhän määrin me edelleenkin vain näyttelemme eurooppalaisia? Mitä on todellinen suomalaisuus? Tietääkö sitä enää kukaan?
Kyllä suomalaisuudessa edelleen on piirteitä, joita ei voi selittää kuin muinaisella historiallamme. Esimerkiksi halumme henkilökohtaiseen eristäytymiseen on yksi piirre, jossa poikkeamme muusta Euroopasta. Niinikään kun muualla puuhataan jo lähes anarkistisia hallintomalleja, meillä kansan enemmistö toivoo vahvaa valtaa. Tämä ei johdu pelkästään Kekkosen varjosta, vaan myös siitä, että sisimmässään Suomen kansa tietää, että naapurikansat ovat kyenneet meitä alistamaan aina vain sen takia, että emme ole olleet yksituumaisia, eikä meillä ole ollut kelvollista valtiota. Nyt on. Kekkosen aikanaan saama valta ei johtunut pelkästään Kekkosesta itsestään, se johtui myös Suomen kansan historiallisista tarpeista ja toiveista.
Myös esimerkiksi suomalaisten suhde luontoon poikkeaa eurooppalaisten käsityksistä. Se on välittömämpi ja vähemmän esineellistävä kuin esimerkiksi saksalaisilla keskimäärin.
Joku antropologi voisi kirjoittaa näistä eroista kirjan, mutta minun tapauksessani riittänee, että totean vain, että eroja on, ja pyydän lukijaa miettimään, mitä kaikkia niitä on, sekä ennen muuta hyväksymään erityispiirteemme.
Historiasta voi oppia. Se opettaa ainakin sen, että Suomen heimojen asuma-alue on koko ajan pienentynyt, slaavit ovat vieneet enimmän osan, ja Länsipohjan ovat ryövänneet ruotsalaiset. Toinen maailmansota vei meiltä myös Karjalan, jonka historiallinen merkitys on Suomen heimolle ollut aina Viipurin linnaa ja pamausta suurempi. Väkilukumme on kasvanut, mutta suhteessa maapallon muuhun väestöön se on surkeasti laskenut, ja olemme selvästi tiellä kohti loppuamme.
Tästä näkökulmasta ymmärrän niitäkin, jotka haluavat pitää ”Suomen suomalaisena”. Se ei ole kohtuuton pyyntö kansalta, jolla on suuri historia, mutta joka ihan todella on katoamassa maailmankartalta. Mutta eristäytyminen ei enää meitä yksin pelasta.
Tarvitsisimme suuren historiamme tiedostamista, omien erityispiirteittemme tunnistamista ja tunnustamista, ja siltä pohjalta nousevaa ylpeää ja itseään kunnioittavaa suomalaisuutta, joka ei enää mene Brysseliin hattu kourassa, vaan, jos haluaa yhtyä Eurooppaan, yhtyy sinne omana, erillisenä kulttuuripiirinään, joka itse on valinnut tämän yhteistyön, ja jolla juuri erilaisuudestaan johtuen voi olla hyvinkin paljon annettavaa muulle Euroopalle - ehkäpä yhdessä Viron ja Unkarin kanssa.
Lähtökohta kai olisi se, että nämä asiat ensin edes myönnettäisiin ja tunnustettaisiin. Väinämöinen, vaikka lieneekin kuvitteellinen, on erinomainen esikuva siitä, minkälaista vahva suomalaisuus voisi olla. Mihin me tarvitsemme Kaarle Suuria ja muita; meillä on itsellämme paljon vahvempi kulttuuri, johon samaistua ja jota ihailla, mutta jonka olemme näköpiiristämme sulkeneet!
-
Juha U. Aaltonen kommentoi_ 24. syyskuu 2009 11:37 -
Mielenkiintoinen aloitus. Itse lueskelen juuri Suomen historiaa käsittelevää teosta. Useampien asiantuntijoiden toimittama.
Siinä annetaan juuri tuollainen, nuotioiden ympärillä kyyhöttävien nuoliaan veistävien pikkuyhteisöjen mukainen kuva Suomesta ja suomalaisista. Vielä viikinkiajalla Suomen kerrotaan olleen lähinnä metsästys maata. Kiinteää asutusta oli lähinnä Varsinais-Suomessa, Hämeessä, Pohjanperällä ja etelärannikolla Lohjalta länteen.
Suomalaisuus käsitellään heimoina. Oli varsinaiset suomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset.
Vaikutteita saimme niin Sveanmaasta kuin Venäjältäkin.
Ja todellakin olimme hajanainen joukko eripuraisia heimoja aina 1300-1400 luvuille asti.
Näin lukemassani teoksessa.
Ei puhuta yhtenäisestä suomalais-ugrilaisesta alueesta.
Koska ilmeisesti olemme asuneet pieninä heimokohtaisina ryhminä varsinaisen nyky-Suomen alueella, saaden päihimme milloin lännen, milloin idän suunnalta, sieluumme on jäänyt vahvan johtajan kaipuu.
-
Harri Rautiainen kommentoi_ 24. syyskuu 2009 11:50 -
Richardin aloitus on erittäin mielenkiintoinen ja ansaitsee tarkempaa tutustumista sekä kommentointia. Kiinnitän vain huomiota sivuseikkana Juhan kommenttiin:
Koska ilmeisesti olemme asuneet pieninä heimokohtaisina ryhminä varsinaisen nyky-Suomen alueella, saaden päihimme milloin lännen, milloin idän suunnalta, sieluumme on jäänyt vahvan johtajan kaipuu.
En usko, että vahvan johtajan kaipuu on erityinen suomalaisten erityispiirre, vaikka sitä koko ajan toitotetaan.
Kautta historian on ihmisillä ollut tarvetta nostaa esiin joko hengellisiä tai maallisia johtajia, ja palvoa näitä: Mooses, Jeesus ja Muhammad esimerkiksi. Miten selitetään Venäjällä alkanut uusi Stalinin ihannointi ja Suomessa Kekkosen? Tiukka taloudellinen tilanne ja kansallinen nöyryytys tasoittivat tietä Hitlerin nousulle Saksassa. Miksi ääliö-Berlusconi pärjää Italiassa paremmin kuin kansanvaltainen Romano Prodi?
-
Kyuu Eturautti kommentoi_ 24. syyskuu 2009 11:54
-
En epäile hetkeäkään, etteivätkö svenssonit olisivat jättäneet vaikutteita. Kaikki lähellä olevat aina jättävät vaikutteita.
Mutta onko heidän vaikutus "olemme teidän valloittaja ja hyväksikäyttäjä" vai "no nuo nyt on tuommoisia hupsuja länsinaapurissa"?
-
Richard Järnefelt kommentoi_ 24. syyskuu 2009 11:55 -
Hei! Vaikka Kuussaarella oli varmasti poliittisiakin vaikuttimia, yhtä lailla poliittisia vaikuttimia lienee nykyhistorioitsijoillakin. Venäjän kanssa vähän madellen toimeen tuleminen ja ruotsalaisen sivistyksen yliarvostaminen ovat suoria seurauksia maamme eri "pyhistä lehmistä."
Asiaa taitaa olla hyvin vaikea enää selvittää, mutta kyllä uskoisin Kuussaaren perusnäkemyksen olevan oikean. On harmi, että suomalaiset ovat itse kirjoittaneet itselleen itseään vähättelevän historiankin.
Esim. suomensukuisten kansojen säilyminen Venäjällä on aikamoinen ihme, sillä slaavilaiskulttuuri on nielaissut paljon suurempiakin väestöryhmiä historian kuluessa. Pelkkä syrjäinen sijainti ei riitä selitykseksi, ja olisi mielenkiintoista tietää, mikä oli tilanne esim. silloin, kun mongolit hallitsivat slaavilaisia? Venäjällä silloin asuneet suomalaisugrilaiset heimot eivät käsittääkseni koskaan olleet mongolien alaisina.
Johtuiko tämä siitä, että ko. heimoja kuitenkin pidettiin jossain määrin vahvoina, ja ehkä vähän samanlaisinakin? Mongoleilla ei ollut tapana jättää ainuttakaan paikkaa valloitamatta reittinsä varrelta. Suomalaisugrilaisia kansoja ei enää Venäjällä olisi, jos mongolit olisivat hyökänneet.
-
Juha U. Aaltonen kommentoi_ 24. syyskuu 2009 11:57
-
Enpä väitäkkään, että se olisi erityisesti suomalaisten erityispiirre. Tuntuu kuitenkin, että aina hankaluuksien ilmetessä, osa meistä kaipaa vahvaa johtajaa, joka pelkällä arvovallallaan vie meidät pois umpikujasta.
Onko uskomme demokratiaan todellakin noin heikko? Onko järjestelmästämme tehty avuton ja saamaton?
-
Juha U. Aaltonen kommentoi_ 24. syyskuu 2009 12:00
- Kai se kuuluisa "talvisodan henki" periytyy vuosisatojen takaa. Ehkäpä mongolitkin saivat sen tuta.
-
pekka saarinen kommentoi_ 24. syyskuu 2009 12:14 - Oliko Sandels vai von Döbeln joka tultuaan reellä Oulusta Turkuun sanoi "me emme tarvitse tällaista maata mihinkään".
-
Juha U. Aaltonen kommentoi_ 24. syyskuu 2009 12:21
-
Sitä minä mietin,että ketä palveli tämä suomalaisuuden väheksyminen? No, vastaan itse, kun omahyväinen olen. Ruotsalaisia ja heidän perillisiään suomenruotsalaisia.
Tänä päivänäkin meistä puhutaan tuulipukukansana, kun meitä verrataan muihin eurooppalaisiin.
Voimmeko enää enemmän itseämme väheksyä?
-
Anna Timmerbacka kommentoi_ 24. syyskuu 2009 15:44 -
Suurin puute Ruotsin valtaa edeltävässä kulttuurissamme (vaikka itse taidan olla myos noiden ruotsalaisten jälkeläinen) oli kirjoitustaidon puute. Historianopiskelijana olen kiinnostunut oman maani historiasta, mutta siitä on vaikeaa saada luotettavaa tietoa, kun eivät keksineet edes riimuja.
Juha Aaltonen: Tuulipukukansa on maailman globaalein ilmioä ja tuulipukuvyohyke alkaa todennäkoisesti jokaisessa maailman kaupungissa jo ensimmäisestä lähiostä. Tampereella se vain alkaa jo keskustasta, toisin kuin Pariisissa.
Johtajien kaipuussa ei ole mitään erityisen suomalaista. Ihminen on laumaeläin ja laumoilla on useimmiten johtaja.
-
Jaana Parviainen kommentoi_ 25. syyskuu 2009 16:31 - Jestas. Päiväni piristys tämä kirjoitus. Jotain tämän tapaista tekstiä olen odottanut.
Kommentoi
Tervetuloa
Aamulehti Blogit -palveluun
© 2010 on luonut Aamulehti
Sinun tulee olla Aamulehti Blogit -verkoston jäsen ennen kuin voit kommentoida!
Liity tähän sosiaaliseen verkostoon