Kynäilijät

Kommentoi

Mika kommentoi_ 18. joulukuu 2009 14:13

Tervetuloa Marita, ollut vähän hiljaiseloa täällä jonkun aikaa, mutta täytyy koittaa itsekin saada jotain aikaan.

marita viitanen kommentoi_ 17. joulukuu 2009 16:49

Koska kirjoittelen jkv liityn ko. ryhmään. Oikein hyvä asia on, että tämä ryhmä on olemassa.

Pekka Suokas kommentoi_ 9. marraskuu 2009 18:27

Naimalupa

5. Osa

Anna-Kaisa nousi ylös ja niiasi. Otti Heikiltä kirjan, etsi oikean sivun, mutta kysyi kuitenkin, ennen kuin aloitti lukemisen.
-Luvensks mie iha kaike?
-Ja.
Anna-Kaisa aloitti:
-Martti Lutheruksen katekismus. Jumalan kymmenen käskysanaa. Kuinka nuoren kansan pitää ne yksinkertaisesti oppiman.
Ensimmäinen käsky. Minä olen herra sinun jumalas. Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni.
Mitä se on?
Vastaus. Meidän tulee pelkäämän ja rakastaman jumalata ylitse kaikkia ja hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman.
Toinen käsky. Ei pidä sinun turhaan lausuman sinun herrasi jumalan nimeä, sillä ei herra pidä sitä rankaisemata, joka hänen nimensä turhaan lausuu.
Mitä se on?
Vastaus. Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman jumalata niin , ettemme hänen nimensä kautta kiroile, manaa, noidu, valhettele eli ketään petä, vaan että me kaikissa meidän hädissämme ja tuskissamme sitä avuksemme huudamme, rukoilemme, kiitämme ja ylistämme.
Kolmas käsky. Muista sabathin päivää, ettäs sen pyhittäisit.
Mitä se on?
Vastaus. Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman jumalata niin, ettemme saarnaa ja hänen sanaansa katso ylös, vaan pidämme sen pyhänä, mielellämme sitä kuulemme ja opimme.
Neljäs käsky...
Riittää. Oikein huva. Kyllä Anna-Kaisa lukee osaa. Ottaa pojatkii siitä malli. Jospa sinä seuraava tyttö sitte lukisit...sinä siinä. Hilmako sinä olit?
-Hilmaha mie. Naskali Iisaki tytär.
-No sinä sitte luke siitä neljäs eteen päin.
-Neljäs käsky. Sinun pitää kunnioittaman isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.
Mitä se on?
Vastaus. Meidän tulee pelkäämän ja rakastaman Jumalata, niin ettemme meidän vanhempitamme, esivaltaamme ja isäntiämme katso ylös, emmekä vihoita, vaan pidämme heitä kunniasa, palvelemme heitä, olemme heille kuuliaiset, rakastamme heitä ja pidämme heitä meidän silmäimme edessä.
-Huva. Ja sitten sinä...kuka sinä?
-Riikka Koasalaineha mie.
-Osaako Riikka käskyt?
-Ka ossanha mie.
-Mikä on yhdeksän käsky?
-Sehä o se, jossa sanotaa, et ei soa pyytää lähimmäise huonetta.
-Ja mitän se on?
-Ettei soa pyytää lähimmäise huonetta...
-Eikö muuta?
-Nii ja perintöö ja muutakii ommaisuutta ja...ja sit pittää auttaaa, jos joku toine meinaa sitä pyytää, vaik ei ois luppaa.
-Hmm...no jaa. Luke kymmenen käsky.
-Kaikkiko?
-Ei, vaan kymmenen.
-Ai jaa.
Riikka sai Hilmalta kirjan ja Riikka alkoi lukea pyydettyä käskyä.
-Ei si...sinun pidä hi-himo-motseman sinu lähei...lä-läheiseim...
-Lähimmäises!
-Lähihimmäises emäntää, eikä...eikä häne pal...palve-velija...palvelijata eikä piikansa..
-Riikka kans perjantai uusi kerta.
-Mut ossanha mie lukkee. Nyt voan nii hermostu.
-Ei ensi kerralla hermostu.
-Nii-ii kai sitte.
Lukemiset oli ohi ja tuloksena oli, ettei yksikään miespuolinen ollut päässyt hyväksyttävästi läpi, kuten kävi Riikallekin.

Nuoret purkautuivat ulos kirkosta. Hiljaisia olivat kaikki, myös tentistä selviytyneet. Vaikka etukäteen tiedettiin, että harvoin Voltteri päästi miehiä ensiyrittämällä läpi, oli silti jo ajatuksissa valmistauduttu tuleviin häihin, jotka nyt siirtyisivät ainakin vikkolla eteenpäin, jos ei pitempäänkin.
Edellinen pappi oli ollut sen verran viinaan menevä, että kun edelisenä päivänä muisti häntä viinaputelilla, saattoi olla varma siitä, etää hän olisi kuulustelupäivänä sen verran kohmelossa, että lukusilta pääsivät kaikki läpi. Voltteriin sama keino ei enää tepsinyt. Oli sitä joku yrittänyt, mutta julmistunut oli mies niin, että seuraavana sunnuntaina viinaksien tarjoaja sai kuulla saarnastuolista synkeän ripityksen, eikä sekään vielä riittänyt, vaan sai mies istua kirkonmäellä jalkapuussa kaikkien pilkattavana. Siihen jäivät yritykset.

-Ei männä viel kottii. Männää rantaan vähäks aikoa, ehdotti Anna-Kaisa.
-Voijaaha myö männäkkii, myöntyi Topias.
Topias ja Anna-Kaisa kävelivät rantaan ajatuksiinsa vaipuneina. Anna-Kaisa ajatteli tulevia häitä, Topias puolestaan mönkään mennyttä papin kuulemista. Käskyt hän kyllä osaisi, mutta lukemisen kanssa olisi vielä paljon töitä, ennen kuin Voltteri hänet läpi päästäisi. Olisihan tässä tähdellisempääkin tekemistä kuin kirjan ääressä äheltäminen. Ainoa hyvä puoli asiassa oli, että hän saisi silloin olla kahden kesken Anna-Kaisan kanssa.
-Mitä sie oattelet, ko uot nii hissuksee? kysyi Anna-Kaisa äkisti, keskeyttäen näin Topiaksen synkeät aatokset. -Lukusekko painavat mieltäs?
-Niin kai.
-Älä sie niitä murehi. Voltterin kynsist vain harva mies o selvint ens yrittämäl. Nytkää teist kolmest ei ykskää peässy läpi. Eikä peässy Riikkakaa, vaik nii kehu lukutaijoillaa. Ens kerral sie iha taatust selviät. Siit mie pijaän huolen.
-Koha valkenis sekkii päivä.
-Jos mie jottai luppaan, nii se myös pittää. Uso pis.

Mika kommentoi_ 8. marraskuu 2009 14:26

Jaa-a kui lainka matha Annan käyrä ?

Pekka Suokas kommentoi_ 8. marraskuu 2009 13:45

Naimalupa

4. Osa.

Kustaa nousi ylös posket kuumottaen, otti kirjan Topiakselta katsellen sitä epätietoisen näköisenä. Kysyi sitten:
-Ka mistä mie luen?
-Sinä luke kolmas käsky.
Kustaa katseli epätietoisen näköisenä kirjaa, jonka Topias hänen kouraansa lykkäsi. Vielä ulkona tilaisuutta odottaessaan hän oli ollut varma selviytymisestään, mutta mitä pitemmälle Topiaksen kuulustelu oli edennyt, sitä epävarmemmaksi hänen olonsa oli käynyt. Monikoukeroiset kirjaimet tanssivat hänen silmissään niiden etsiessä kirkkoherran haluamaa aloituspaikkaa. Lopulta vieressä istunut Anna-Kaisa pelasti Kustaan tökkäämällä sormensa kolmannen käskyn kohdalle. Kustaa aloitti hapuillen:
-Ko-kolmas kä-käsky. Muis-muista...muista...
Kustaa mutristi suutaan. Mikä ihmeen kiekura tuo seuraava kirjain olikaan. Kokeili mielessään eri kirjaimia, kunnes hoksasi:
-Muista sa-muista sa-sa...
-Se on sabathin, auttoi kirkkoherra.
-Muista sasab-sabatin pä-päivän, ettäs sen p-p...
-Pyhittäisit. Ei suju. Ei suju. Muistaako Kustaa mikä on kuudes käsky?
-Kuuvves ol...Kustaa raapi päätään...juu, kuuvves ol, et ei pijä siu tappaman...
Hiljaisuus. Kirkkoherra Woltter katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta Kustaata voitonriemuinen ilme silmissään. Ei edes tuota mies osannut. -Eihän se kuuvves oltkaa. Mitä mie hourin. Kuuvves kuuluu, että ei pijä siu huori tehhä.
-Ja. Entä mitä se on? Muistaako Kustaa?
-Se meinaa, et meijä pittää peljätä ja rakastaa jumalaa ja vaimookii pittää rakastaa...nii eikä vaimoo soa pettää. Nii se ol.
-Kustaa sanoo kolmas käsky.
Kustaan mielessä vilistivät käskyt yhtenä ryöppynä. Kolmas ...kolmas..
Sitten välähti. Sitähän hän oli juuri äsken yrittänyt lukea.
-Siin sanotaa, et pitäs muistaa sabathin pyhittää.
-Ja mitähän se on?
-Sillo ei soa tehhä töitä, voan pittää käyvvä kirkos sannaa kuulemas ja rukoilemas.
-On sinne päin. Jospa Kustaa vielä harrastais lukemista ja tulis uusi kerta viiko pääst.
-No voihan...Kustaalta meinasi päästä sopimaton sana sopimattomassa paikassa, mutta ehti korjata. -Voinha mie tullakkii, jos se o siit kiin.
Sitten kirkkoherra osoitti Heikkiä sormellaan käskien tämän lukea siitä, mihin Kustaa oli jäänyt. Heikki otti Kustaalta kirjan ja aloitti:
-Kolmas käsky. Muista sa-sab-sabhatin päivää, et-ettäs sen py...hit...hittäisit. Mitä se on? Vastau. Me-meidän pitää pel...käämän ja rakastaman jumalaa nii, et-ettemme saarnaa ja hänen sanaansa katso yl-ylö...
-Ylöns.
-Ylöns, vaan pi...dämme sen py-pyhänä, mielel-mielellämme sitä kuulemme ja opimme.
-No olkoon. Sinä sano, mikä on kymmene käsky.
-Siin sanotaa, ettei soa himota naopuri emäntää...
-Lähimäise!
-Nii...lähimäise emäntää eikä häne piikojaa...eikä lehmiä eikä muutakaa karjaa, eikä mittää muutakkaa.
-Hmm...mikä nimi?
-Heikki Heikinpoika Tuokko.
-Ensi perjantaina Tuoko tulee uusi kerta.
-Tuokko, korjasi Heikki.
Heikki sai vastaansa vihaisen mulkaisun.
Sitten oli lukuvuorossa Anna-Kaisa.

Pekka Suokas kommentoi_ 7. marraskuu 2009 14:25

Naimalupa

3. Osa

Topias silmitteli tekstiä, asetti mullan mustaaman sormensa ensimmäisen kirjaimen kohdalle yrittäen saada sen koristeellisesta koukerosta selvää. Kun se ei kuitenkaan auennut hänelle, nosti hän kirjan silmiensä tasolle, raapaisi toisella kädellään korvallista:
-Kylhä tuo kovast koolta näyttää, voan oiskohan se sittennii ärrä. Uotaha hetkinen...joha selvis, ännähä se o. On voan nii korian näköne, etten heti älynt. Siin seisoop, jot nä-nämät ne. ..mikähä tuo puukstoavi olkaa...
-Ei ei! Ethä sinä os mitä! keskeytti Woltter Topiaksen lukuyrityksen alkuunsa. -Osaako sinä edes kymmene käsky? Mitä ne on?
-Ossoanha mie ne, ko niitä Anna-Kaisan kans nii kovast opeteltii. Tahtooks kirkkoherra kuulla ne?
Kirkkoherra nyökkäsi ja kun oikein tarkkaan katsoi, saattoi nähdä pienoisen hymyn karehtivan hänen kasvoillaan.
-Sinä luke ne.
-Iha ensimmäine kuuluu, jot mie uon siu herra jumalas, ja ettei soa pittää toisii jumalii ihtensä turvan, ja sit sitä pittää syvämmessää rakastaa. Ja sit se toine kuulu, jot ei soa turhaa häne nimmeensä sannoo, voan pittää ylistää ja kiitellä ja rukoillakkii pitäs. Sit se kolmas o tämmöne, et pyhän ei soant tehhä töitä, ei ainaskaa kovi paljoo, ja sekkii voan tähellistä. Nii ja pyhän pit jumalaa palvella ja kirkoskii käyvvä. Eiks se näi mänt? Topias katsoi kysyvästi kirkkoherraa, joka nyökytteli hyväksyvästi. Nyt hän jo hymyili aivan selvästi niin, että muutkin sen huomasivat. Topias jatkoi käskyjen selvittämistä:
-Jokos mie sen komanne selvitin...joo, neljänteenhän mie jäinkii. Se toas kuulu, jot siu pittää kunnioittaa äitiäs ja issääs, ni sillo sie menestyt moan peäl ja elät vanhaks. Miu mielest siin käskys kyl pitäs viel mainiata äijä ja ämmikii. Viijennes käskys toas käsetää olla kettää lyömäst, ei ainakkaa kuoliaaks ast eikä millää astalol. Eikä sit sais olla ylpiä eikä pittää vihhaa kenekää peällä. Kuuvennes käskys toas sanotaa, jot siu pittää olla uskolline siu eukolles, eikä soa muihe peälle kahtoo, ei ies vuntierata. Sen mie voan sano, et jos mie vihil peäsen kaike teän jälest, ni Anna-Kaisal mie uon uskollinen nii kauvva, ko mius huokuu o. Sen mie tohin täs kaikkii ies luvata ja vannoo.
-Se on huva, mutta jos Topias jetz menis asiaa, keskeytti kirkkoherra Topiaksen vannomiset. Ja nyt oli kirkkoherran jostain syystä käännettävä koko päänsä sivummalle.
-Juu, mänenhä mie. Kirkkoherra ei hermostu. Mihis mie jäin?
-Topias kerto jetz, mikä on seitsemän käsky.
-Juu juu. Seitsemäs se ol. Siin käsetää, ettet soa haluta velipoja kaluja eikä rahhaa, voan eihä miul velipoikaa ies uokkaa, jot se käsky miu o helppo pittää. Ja kaikenlaine juonittelu siin viel kielletää. Ja sit kaheksannes käskys sanotaa, et ei soa sannoo veärää toistusta eikä vannoakkaa soa. Nii siin sanotaa. Sit tullookii yheksäs ja siin toas vanotettaa, ettei noapuri huonetta eikä eukkoo soa himota eikä ottaa. Viimettises käskys toas sanotaa, et noapureil pitäs toivoo kaik ne samat hyvät, mitä itelleskii haluut. Se o herra lak ja käsky, joho heä meittii kaikki vahvast voatii. Oamen!
Siinhä nuo kaik taiskii tulla. Mitäs kirkkoherra sanoo? Soanko mie näil ossaamisil naimaluvan?
-Ja...ei! Lukemine ei mene huva. Jos Topias tulee viiko peräst uusi kerta ja kokee sillo luke parempi. Jetz ei voi huvaksua. Herra käsky Topias osaa, vaikka omalla tavala. Se huva.
-Ai jaa. Et kirkkoherra ei viel anna naimalupaa?
-Ei. Ensikerta sitte, jos Topias lukee parempi.
-Ei kai siin sit muukaa hyvi. Mie voan oisi jo tahtont tuon Anna-Kaisan vieree, mut ei kai täs muu auta ko uottaa.
Topias istui pettyneenä paikalleen.
-Jospa se toine kokee lukea. Sinä siin Topiaksen vieres. Ei sinä naine, vaan tuo tuos. Mikä sinu nimi?
-Kustaa Jaakonpoika Kukko!

jatkuu...

Pekka Suokas kommentoi_ 6. marraskuu 2009 11:58

Naimalupa

2. Osa

Kirkonmäellä seisovan punahirsisen kirkon portaille oli kokoontunut kolme pariskuntaa odottelemaan kirkkoon pääsyä. Kaikilla kuudella oli sama päämäärä - selviytyä lukusista ehjin nahoin ja näin saada papilta lupa astua säädylliseen avioliittoon.
Tytöt kuluttivat aikaansa iloisesti jutellen, kun taas pojat istuskelivat vaitonaisina kirkon portailla nenä katekismuksessa kiinni. Lukea örmivät vaikeaselkoisista koukerokirjaimista muodostuvia sanoja ja lauseita sen minkä taisivat, Tuomas muiden mukana. Tosin hänen lukemisensa jäi pelkäksi puukstaavien tuijotteluksi, kun ei parhaalla tahdollakaan saanut kirjaimista muodostumaan minkäänlaisia sanoja, lauseista puhumattakaan. Kohta hän paukauttikin hiirenkorville kulahtaneen kirjasensa kiinni huokaisten puoliääneen:
-Hiikeri. Täst mittää tuu.
-Elä hyvä mies noiju ja viel kirko portail, kielsi vieressä istunut vakavailmeinen nuorukainen.
-Ehä mie mittää, voan sanoaha sie Heikki, mikä ihmeen puukstoavi tuo tommonen koukeroine o, ko mie en sitä millää soa mieleen.
-Näytähä miul...tuoko, joka o siu kyntes alla?
-Sehä se. Sen takkiiha mie kirosyntiinkii eksyin.
-Tuoha o ämmä.
-No niihä se taitaap olakkii. Mitä muuta siin seisoo?
-Mi-minä olen...
Pitemmälle Heikki ei päässyt, kun kirkon ovi avautui ja pariskuntia pyydettiin sisälle. Hiljaisina ja hartautta tuntien ehdokkaat astelivat suntion perässä kohti kirkon kuoria, jossa kuulustelu tultaisiin suorittamaan. Totisina ja pelokkaina parit istuivat vieretysten toiselle penkkiriville jääden odottelemaan kirkkoherra Woltteria, joka tunnettiin ankarana kuulustelijana. Erityisen tarkka hän oli siitä, että ainakin käskyt ja niiden selitykset osattiin ja lukeakin piti osata vähintään välttävästi. Etenkin miehiä kohtaan Woltter oli ankara ja yleisesti tiedettiinkin, että hänen kynsistään vain harva mies selvisi ensi yrittämällä. Tämän tietäen jopa nekin, jotka olivat varmoja osaamisestaan, ryhtyivät hätäisesti mielessään kertaamaan katekismuksen kohtia, jolloin ajatukset lopullisesti sekosivat ja hätäännys täytti mielen.
Sakastin ovi avautui ja kirkkoherra astui sisälle. Meni ensin alttarille ja suoritettuaan rituaalinsa, astui kuulusteltavien eteen. Woltterin kotikieli oli saksa ja suomenkieli taipui huonosti hänen kielensä päältä. Hän nyökkäsi seisomaan nousseille nuorille ja käden liikkeellä kehotti heitä istumaan.
Kirkkoherra risti kädet selkänsä taakse, kävellä patseerasi edestakaisin penkkirivin edessä katsellen pistävillä silmillään pelokkaan näköisiä seurakuntalaisiaan etsien heistä tuttuja piirteitä. Nyökytteli päätään, kun muisti tutun, mutta mutrusti suutaan, kun ei saanut kasvojen omistajaa mielennsä. Pysähtyi Topiaksen eteen osoittaen tätä sormellaan:
-Mikä sinä nimi?
Topiaksen kasvoilat karkasivat viimeisetkin punat ja änkyttäen hän sopersi nimensä.
-Puhu kovempaa. Minä ei kuulla.
-Topias Heikinpoika Ylätupa! karjaisi Topias niin, että koko kirkkosali kaikui.
-Ei minä kuuro ole. Ei sinä kirkossa näkynyt ole.
-No nyt se tuli, mietti Topias noituen mielessään, että oli tullut lähteneeksi edes yrittämään. Jalkapuuhun se vielä istuttaa.
-E-en uo joutant, ko-ko o olt nuita kiireitä, yritti Topias selittää.
-Nyt snä käy joka pyhä test edes, tai sinä saada sakko ja saa istua kintupuus koko kuu.
Kuului vaime tirskahdus, mutta kirkkoherra Woltter ei sitä joko kuullut tai ei kiinniittänyt siihen huomiota. Kirkkoherran siirryttyä moittimaan toista miesttä smasta asiasta, uskalsi Topias istuutua.
Kun kaikki syntiset oli ripitetty, sirtyi kirkkoherra varsinaiseen asiaan. Osoitti paksulla sormellaan Topiasta:
-Mikä sinä nimi on?
-Topiasha mie. Eikö kirkkoherra muista?
-Topias, Topias. Mikä ihme Topias?
-Topias Heikinpoika Ylätupa! Pyhäjärven Tolsterniemeltä!
-Osaako sinä lukea?
- Vähän uon peässy hajulle, ko tuo Anna-Kaisa o opettant. Voan rätneämmää mie uon hyvä. Nii ol issäinkii ja heä miul sen taijon opettikkii. Männöö vähä niiku suvus, ko äijälkii ol hyvä rätinkipeä.
-Topias ei jetz rätinki. Topias lukee tuosta.
Kirkkoherra antoi Topiakselle ruskealla nahalla päällystetyn kirjan, jonka toisessa kannessa oli nahkaiset läpyskät, joilla sen sai suljettua. Kirkkoherra istuutui kuuntelemaa, seuraten omasta kirjastaa lukemisen edistymistä...

jatkuu...

Pekka Suokas kommentoi_ 5. marraskuu 2009 19:32

Naimalupa.

1. Osa.

Talollisenpoika Topias Heikinpoika Ylätupa oli päättänyt pitkällisen jahkailun jälkeen astua aviosäätyyn, eli mennä naimisiin. Vaimokin oli jo valmiiksi katsottuna. Oli ollut jo pitemmän aikaa, mutta hieman hidaskaisena Topias ei ollut saanut otetuksi sitä viimeistä askelta, jolla olisi varmistanut Anna-Kaisa Tuomaantyttären laillisesti vihityksi aviovaimokseen. Seurusteltu oli jo useampia vuosia ja kosittukin oli ja kosintaan saatu myöntävä vastaus. Ensin Anna-Kaisalta, jonka jälkeen vastausta oli haettu puhemiehen välityksellä Anna-Kaisan vanhemmilta, ja kun ei heilläkään ollut mitään Topiasta vastaan, oli vielä käyty puolin ja toisin näytillä, jotenka se puoli oli kaikin puolin kunnossa.
Eihän Topiaksessa mitään vikaa ollut. Kaikin puolin työteliäänä ja aikaansaapana miehenä hänet tunnettiin. Eikä varallisuudenkaan puolelta löytynyt mitään moitteen sijaa. Useampikamarisen korsteenilla varustetun pirtin lisäksi tilaan kuului kaikenkaikkiaan 62 tynnyrinalaa maata, josta viljelyken alla olevaa oli kolmatta tynnyrinalaa. Nurmella ja heinällä kuudetta ja loput sankkapuista metsää. Ometassa oli neljä lypsävää, muutama lammas sekä liuta kanoja. Tallissa hirnui väkivahva hevonen, jolla työ kuin työ joutui. Eli maallisen puolesta kaikki oli kunnossa.
Matkalla avioliiton auvoiseen satamaan oli kuitenkin vielä yksi este, eikä se este ollut aivan pieni. Olisi käytävä lukusilla, ennen kuin naimalupa papilta heltiäisi. Ja Topias Heikinpoika ei osannut lukea. Ei vaikka kuinka oli puukstaaveja päähänsä päntännyt, eivät ne mieleen olleet tarttuneet. Yhtä puukstaavien sekamelskaa alusta loppuun ja lopusta alkuun. Yhdessä oli Anna-Kaisan kanssa istuttu päreen valkeassa tankkaamassa Lutheruksen vähäkatekismuksen käskyjä ja selityksiä niin kauan, että ulkoa ne Topias jotenkuten osasi, mutta yrityksistä huolimatta kirjaimista ei muodostunut sanoja eikä sanoista lauseita.
-Ei miust tuu lukumiestä, ei sinne päinkään, tuskaili Topias. -Mieko yhen nuist koukeroist opin muistammaa, ni jo toiset häviää humeetist. Taitaa olla paree, et jätetää koko naimatouhu sillee. Mie en tuu selviämmää niist lukusist.
-Ja myöhä ei nii vähäl luovuteta! kivahti Anna-Kaisa. Myö männää ens perjantakin lukusil, män sit sytee eli savvee.
Ei herra isä! Miehä en sinne lähe ihteäin nollaamaa, parahti Topias.
-Ja siehä lähet. Vaik luvun peäl et uokkaa, ni käskyt ja selitykset sie ossaat, Jospa kirkkoherra siut armahtais. Ja jos et het ens yrittämäl, ni sit toisel tai kolmannel. Myö käyvvää nii monta kertaa, et heä kyllästyyp sinnuu ja antaa sen naimaluvan.

Perjantaiaamu valkeni niin kuin moni edeltäjänsäkin sinä kesänä. Aurinko paistoi liki pilvettömältä taivaalta hienoisen nousutuulen nostaessa läheisen järven pinnan aavistuksen omaiselle kareelle. Polun varren heinissä heilimöi vielä yökastetta kastellen polulla kulkijan jalat puolisääreen asti. Kapea kinttupolku kiemurteli pitkin järven rantaa. Erkani välillä etäämmälle asumuksia väistellen, palatakseen uudelleen rannan tuntumaan. Aamuvirkut linnut tirskuttivat ja jossain etäämmällä kukkui käki. lokit pitivät meteliään järven selällä, pyörien muutaman verkkoja kokemassa olevan veneen ympärillä varman saaliin toivossa.
Polulla liikkui kaksi kulkijaa matkalla kohti kirkonkylää, Anna-Kaisa ja Topias. Olivat päättäneet lähteä jalan, kun aikaa oli ja jalan oli mukava taittaa matkaa kauniissa suviaamussa.

-Helkutti!
-Mitä sie nyt noijut?
-Ehä mie mittää.
-No kuuliha mie iha selväst.
-Koha omia aikojain.
-Ne lukusetko siu mieltäis kaikertaap?
-No nekkii.
-Mikä viel?
-Mitä myö sit tehhää, jos mie en sitä naimaluppaa soakkaa, vaik kui usiast yrittäisin?
-Kyl sie sen soat, uso minnuu.
-Sanovat jot se uus kirkkoherra, se Voltter o jämpti mies. Paljo jämptimpi ko se entine. Ja ko mie en uo kirkoskaa käynt ko viimme joulun viimeks. Hetihä hää sen muistaa ja senkii takkii ei luppaa anna.
-Kui myö oltas teält korvest nii ussei kirkol peästy? Matkaakii toista peninkulmaa. Ja kuka olis sil vällee lehmät sun muut elikot hoitant, ko ei ainakkaa miu vanhemmat kirkkopyhhii laistanneet?
-No oisha ainakkii meijä ämmi sen verra voint elukoije perrää kahtoo, et kirkos oisi ies yhe kerra peässy käymää.
-Siu ämmäst ei siihe hommaa uo, kylhä sie sen tiijät. Hyväkö tolpilla pyssyy.
No oha se niikii. Mitä jos myö viel yhe kerra käytäs läpi niitä katekismukse lukuja, etteivät peäse unehtummaa. Purastaa samal evväitä, ko rupes nii huikommaa. Istutaa vaik tuoho kanno nenäl, ni miekaiva repust evväät ja sen katekismuksen. Rupia sie sit kyselee.

Jatkuu...

Mika kommentoi_ 5. marraskuu 2009 13:01

No mikä ettei tälläseen ryhmään voisi hyvinkin liittyä.

Viimeinkin

Hiljenneen tuulen heikkenevä syli,
alla yöperhon siipien.
Heinäyön viimeinen valo,
mailleen kiireettä hiipien.
Hiljaisten kuiskausten luojissa,
leikkivien lehtien suojissa,
Tuulen pesässä
sinisessä kesässä.
Yölinnun laulu.
Tyvenellä pinnalla
mieleni muotokuva,
sydämestäni taulu.

Odottavalle hidas
on askel ajan.
Yökasteen katseeseen
luodessa majan.
Iäisyydeksi muuttanut on hetken,
pesästä poistuneen poikasen
neitseellisen retken,
Paluun mahdollisuuteen, en usko en,
tiimana syvyyksien peiliin
vie aika rannalta jyväsen.

Saapuisit
itkevänä äänenä sellon,
halki uinuvan ruispellon.
Muodossa taivaan auran
ylle yössä nukkuvan tähkäkauran.

Saapuisit
ennen kuin aamu tulee sarastaen
hetkemme varastaen
Ennen aikaa uuden valon
aikana tulen,
liehuvana liekkinä,
taivaan,
punaan värjänneen palon.

Hetkenä mikäli saavut
en enää pelkää,
En kesänä
syksylle käännä selkää,
Saapuessasi siivillä tuulen
pölynä ilmassa,
narahduksena hylätyn hirren,
lailla itkuvirren
tulosi kuulen.
Ilmesty ylle viljan
hahmossa usvakaavun
kalliona luoksesi saavun
Askeleena näkymättömänä
hiekkatiellä
Olen vastassa sinua siellä,
oikeuttasi elämääni,
osaksi iäisyyttä,
en sinulta kiellä.

Tulet lailla
enkelin valkean,
Kukkaan puhkeavana
sudenkorentona
kuorestani halkean.
Tulet kera myrskypilvestä,
tehdyn vankkurin,
Kera orapiikkejä kantavan
rakkikoira rankkurin,
Ohjastajaa vailla
vauhkoontuneen villin lailla,
Muukalaisena
siunatuilla mailla,
Etsien minua,
olenhan osa sinua.

Pekka Suokas kommentoi_ 6. lokakuu 2009 10:44

Hei!
Ei tässä mitään sen erikoisempaa systeemiä ole. Voi kirjoittaa, mitä mielessä liikkuu. Runoja, pienoisnovelleja, päiväkirjan otteita, tms. Jos teksti on pitkä, niin sen voi jakaa osiin, ja jatkaa tekstiä vaikka seuraavana päivänä systeemillä.
Itse en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, kun on ollut niin paljon muuta työn alla, mutta tulossa on.

Kirjoittamisiin.

• First
• Edellinen
• Seuraava
• Last