Sanomalehtien tiedettä käsittelevät kirjoitukset
Sanomalehti on yli kolmekymppisille suomalaisille, ja osin muillekin, edelleen väline, jossa esilleotettava asia saa painoarvoa. Tieteellisessä kirjoittamisessa tämä lehti, jonka verkkosivua nyt luet, osaa ottaa vastuun siitä, mitä kirjoittamisesta seuraa. Osaaminen toteutetaan mm. perusjournalismin tasolla, eli julkaisemalla tosiasiat jokaisesta käsitellystä aiheesta, tai edellyttämällä tätä kirjoittajalta. Näin vältytään ympäripyöreiltä kuvilta mm. siitä, että jokin tieteellinen tosiasia koskee suurta joukkoa ihmisiä.
Esimerkiksi kun puhutaan neurologisista syntyperäisistä sairauksista, niiden esiintyvyys edellyttää tarkkaan määriteltyjen, jo lapsuudesta asti kokonaan ulottuvien piirteiden ja tai tekijöiden läsnäoloa, mikä aiheeseen liittyvässä asiallisessa kirjoituksessa tulee mainita, kuten myös oireyhtymän esiintyvyystiheys väestössä. Kirjoittamalla epämääräisesti marginaalisen pienen ryhmän oireista sanomalehti tekee näin huonosti tosiasiat antaessaan samaa, mitä viihdelehdistökin. Se ruokkii ns. keittiöpsykologiaa, joka johtaa todennetusti usein elämässä virhepäätelmiin.
Meillä on 3-4 oireyhtymää, josta asiantuntijana voin vahvistaa liikkuvan jatkuvasti epämääräistä tietoa. Selkeän kuvan antaminen siitä, millainen usein vaikeasti kehitysvammainen tai jonkin verran rajoitteinen, neurologisen diagnoosin saanut lapsi arjessa on, millaista urapolkua tällainen henkilö voi edetä jne. olisivat tervetulleita, varsinkin suurlevikkisten lehtien palstoille. Tällöin itsenä kasvaminen hyväksyttynä todellisena minänä helpottuisi; esim. turhaan ammattiin ei tungettaisi lasta väen väkisin vice versa jokaista tutkijaa tai korkeakouluasiantuntijaa ei pidettäisi oman tutkimusaiheensa fyysisenä edustajana.
Myös kentällä virhetulkintoja on, mikä tarkoittaa usein ylidiagnosointia: yhteisöt ilmoittavat oireita lukemansa perusteella, mutta kun henkilö todellisuudessa tutkitaan, hänellä ei ko syndroomaa ole. Entä ne menetetyt vuodet tuollaisen sekoilun parissa? Alueittain kasautuvat diagnoosiryppäät, joihin lukuisa asinatuntijajoukko on kiinnittänyt jo pitkään huomiota, eivät johdu lääkäreistä, vaan oireita kasaavista edeltävistä vaiheista, kuten kouluttamattomina ja ns. mututeidon varassa toimivat yhteisöt. Tilannetta ei yhtään helpota yksittäiset asiantuntijat, jotka eivät esiintyessään selkeästi ilmoita, mikä heidän pohjakoulutuksensa on, mihin he ovat valmistuneet vai ovatko opinnot kesken: esiintyvätkö he yhden asian erikoistuntijoina (on myös tyypillistä joillekin syndroomille; kiinnostus ja suuri tieto yhdestä ainoasta alueesta) halliten vain sen, vai onko aihe linkitetty monipuolisemmin omaan tieteenalaan yhdistettynä osaamiseen myös yhteisöllisissä tekijöissä, vaikuttavuudessa jne.
Joka tapauksessa tieteellisen kirjoittamisen, jonka perinnettä sanomalehtitasolla Aamulehti toteuttaa tarkasti kaikkiin mainitsemiini yksityiskohtiin liittyen, perusteisiin kuuluu julkaista aiheesta perusasiat ja kirjoittajasta aiheeseen nähden riittävä profiili. Yhteiskunta todella säästäisi pitkän euron, jos henkilöpolitikointi tällä sektorilla vaihtuisi journalistiseen osaamiseen.
Esimerkiksi kun puhutaan neurologisista syntyperäisistä sairauksista, niiden esiintyvyys edellyttää tarkkaan määriteltyjen, jo lapsuudesta asti kokonaan ulottuvien piirteiden ja tai tekijöiden läsnäoloa, mikä aiheeseen liittyvässä asiallisessa kirjoituksessa tulee mainita, kuten myös oireyhtymän esiintyvyystiheys väestössä. Kirjoittamalla epämääräisesti marginaalisen pienen ryhmän oireista sanomalehti tekee näin huonosti tosiasiat antaessaan samaa, mitä viihdelehdistökin. Se ruokkii ns. keittiöpsykologiaa, joka johtaa todennetusti usein elämässä virhepäätelmiin.
Meillä on 3-4 oireyhtymää, josta asiantuntijana voin vahvistaa liikkuvan jatkuvasti epämääräistä tietoa. Selkeän kuvan antaminen siitä, millainen usein vaikeasti kehitysvammainen tai jonkin verran rajoitteinen, neurologisen diagnoosin saanut lapsi arjessa on, millaista urapolkua tällainen henkilö voi edetä jne. olisivat tervetulleita, varsinkin suurlevikkisten lehtien palstoille. Tällöin itsenä kasvaminen hyväksyttynä todellisena minänä helpottuisi; esim. turhaan ammattiin ei tungettaisi lasta väen väkisin vice versa jokaista tutkijaa tai korkeakouluasiantuntijaa ei pidettäisi oman tutkimusaiheensa fyysisenä edustajana.
Myös kentällä virhetulkintoja on, mikä tarkoittaa usein ylidiagnosointia: yhteisöt ilmoittavat oireita lukemansa perusteella, mutta kun henkilö todellisuudessa tutkitaan, hänellä ei ko syndroomaa ole. Entä ne menetetyt vuodet tuollaisen sekoilun parissa? Alueittain kasautuvat diagnoosiryppäät, joihin lukuisa asinatuntijajoukko on kiinnittänyt jo pitkään huomiota, eivät johdu lääkäreistä, vaan oireita kasaavista edeltävistä vaiheista, kuten kouluttamattomina ja ns. mututeidon varassa toimivat yhteisöt. Tilannetta ei yhtään helpota yksittäiset asiantuntijat, jotka eivät esiintyessään selkeästi ilmoita, mikä heidän pohjakoulutuksensa on, mihin he ovat valmistuneet vai ovatko opinnot kesken: esiintyvätkö he yhden asian erikoistuntijoina (on myös tyypillistä joillekin syndroomille; kiinnostus ja suuri tieto yhdestä ainoasta alueesta) halliten vain sen, vai onko aihe linkitetty monipuolisemmin omaan tieteenalaan yhdistettynä osaamiseen myös yhteisöllisissä tekijöissä, vaikuttavuudessa jne.
Joka tapauksessa tieteellisen kirjoittamisen, jonka perinnettä sanomalehtitasolla Aamulehti toteuttaa tarkasti kaikkiin mainitsemiini yksityiskohtiin liittyen, perusteisiin kuuluu julkaista aiheesta perusasiat ja kirjoittajasta aiheeseen nähden riittävä profiili. Yhteiskunta todella säästäisi pitkän euron, jos henkilöpolitikointi tällä sektorilla vaihtuisi journalistiseen osaamiseen.
Tervetuloa
Aamulehti Blogit -palveluun
© 2010 on luonut Aamulehti
